Tammikuussa vastasin kysymykseen, mitä minulle kuuluu. Tällä kertaa vastaan toiseen, usein kuulemaani kysymykseen, onko minulla ikävä? Tällaiset intiimit tuntemusraportit saavat jäädä tähän, mutta menkööt tämän kerran.
En ole ikävöivä ihminen ollenkaan. En haikaile menneisiin enkä kaipaa tuleviin. Tänään ja tässä ovat ainoa aika ja paikka, jossa läsnäolo on mahdollista.
Tunnustan kuitenkin, että nuorten katoaminen ympäriltäni on iso puute. Olen sentään ollut vetämässä rippikouluja vuodesta 1979 ja pappina vuodesta 1982. Välissä on ollut vain kaksi yhden vuoden taukoa ja yksi kahden. Rippikoulujen tai rippikoululaisten määrää en ole jaksanut laskea, mutta paljon niitä on.
Viidentoista ikäisten ansiosta olen pysynyt perillä nuorisokulttuurin viimeisimmistä trendeistä, eikä kyse ole vain rippikouluikäluokista, koska kahden vuoden odottamisen jälkeen nuoret ovat olleet jo seitsemäntoista vuoden ikäisiä. Heidän ansiostaan olen kerännyt ison kokoelman eri elämänvaiheiden ihmisiä. Nämä elämän pitkittäisleikkaukset ovat hieno näköala maailmaan. Monet hetket ovat olleet vain ohimeneviä hetkiä, mutta kun hetkistä on tullut muistoja, ne ovat muuttuneet elinikäisiksi.
Joutomieheksi ryhtymisen mukana olen menettämässä tämän rikkauden. Tänä vuonna en opi tuntemaan viidentoista ikäisiä. Tästä seuraa, että kolmen vuoden kuluttua en enää tunne ajokortti-ikäisiä ja kymmenen vuoden kuluttua myös alle kahdenkymmenenviiden vanhat ovat vieraita.
Niin minä vuosi vuodelta kavennun ja lopulta poistun elämästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti