Urani ensimmäisiltä vuosilta muistan erään rippikoulutytön, joka oli ikäisekseen aikuisen näköinen ja samalla huomattavan kaunis. Hänet nähdessään pojat, hieman vanhemmatkin, jäivät kaukaa katselemaan ja katselivat niin kauan kuin ikinä vain kehtasivat.
Reaktiot eivät jääneet katseisiin, vaan purkautuivat puheisiin. Aluksi ne pysyivät vaimeina ikään kuin kukaan ei olisi halunnut paljastaa naismakuaan, mutta vähitellen Pauliinan (nimi muutettu) ihaileminen muuttui julkiseksi puheeksi, joka ei varsinaisesti ollut loukkaavaa. Sitä vain oli liian paljon. Saatoin kuulla vaikka tällaisia lauseita: "Tuu sä tähän juttuun mukaan kun olet niin kaunis."
Aloin miettiä, miten käy tytölle, joka lyö nuoret miehet tainnoksiin niin, että vain riikinkukoilla tai NHL-pelaajilla on itseluottamusta hänen lähestymiseensä. Tavallisemmat eivät uskalla edes puhua.
Vihdoin oli pakko kutsua pojat kokoon: "Oli sitten viimeinen kerta, että kukaan sanoo Pauliinan kauneudesta yhtään mitään. Se loppui nyt. Annetaan hänen olla edes täällä niin kuin kuka tahansa."
Monenlaisen lahjakkuutensa voi peittää kelvatakseen tavallisten joukkoon. Kauneudelle ei voi mitään. Se punkee aina esiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti