Taustaa isoille murheille ja pienille vioille

Tuoreimmasta Aamulehden kolumnistani päätin, että se ei käsittelisi koronaa. En sijoittuisi laajaan itseoppineiden epidemiologien joukkoon enkä ryhtyisi neuvomaan, millä keinoilla viruksen etenemistä pitäisi rajoittaa. Näitä kirjoituksia on yllin kyllin. Toisaalta korona on tämän hetken iso asia, ja sen vuoksi halusin kirjoittaa jostain aiheen liepeiltä.

Niin syntyi teksti, joka käsitteli elämän harmeja, sekä isoja murheita että pieniä vikoja.

Olen hieman yllättynyt, että kukaan ei ole kiinnittänyt huomiota tekstin tiettyyn epäjohdonmukaisuuteen. Siinähän toisaalta sanotaan, että suuri osa ihmisen jokapäiväisistä huolista on jonninjoutavaa kitinää, ja toisaalta sanotaan, että pienillä murheillakin on arvonsa eikä niitä voi noin vain tuomita pikku asioiksi.

Olen viehättynyt epäjohdonmukaisuuksiin ja ristiriitoihin. Tämä on Dostojevskilta opittua. Elämä on epäjohdonmukaista ja ristiriitaista, joten miksi minun pitäisi kirjoittajana olla jotain muuta?

Viime sunnuntain kolumnini on luettavissa täällä.

Aikansa supertähdestä tuli kulkuri

Hiljattain kirjoitin, että olen tuntenut myötätuntoa kulkureita kohtaan. Tässä on yksi tarina:

Torniosta kotoisin oleva äitini kävi niin sanottua leikkikoulua oman aikansa supertähden kanssa. Sikäli kuin oikein muistan, hän istuu ryhmäkuvassa vierekkäin tulevan viulistin Heimo Haiton kanssa.

Hyvin varhain tämä pieni poika alkoi nähdä viulun intohimonsa kohteeksi, ja niin hänen isänsä toimitti hänet Viipuriin opiskelemaan viulunsoittoa. Siellä hänet alistettiin eräänlaiseen ihmiskokeeseen. Professori otti hänet kasvatikseen sillä ehdolla, että hän keskittyisi viulun soittamiseen eikä lainkaan tapaisi Tornioon jääneitä vanhempiaan ennen kuin täyttäisi kahdeksantoista.

Heimo Haitto saavutti menestystä nopeasti. Kolmentoista iässä hän soitti Helsingin kaupunginorkesterin solistina, ja kaksi vuotta myöhemmin hän voitti Lontoossa ison viulukilpailun. Toivo Särkkä teki hänestä elokuvan, jossa Haitto näytteli itseään. Tähteys vei Amerikkaan, jossa hänestä tuli Yhdysvaltain kansalainen.

Menestyksellä oli varjonsa. Haitto käytti alkoholia rajusti ja sortui uhkapeliin, ja lopulta vaimo otti hänestä eron. Saman tien Haitto hylkäsi muusikon uransa ja ryhtyi vaeltavaksi kulkuriksi. Hän eli satunnaisilla tilapäisansioilla ja nukkui rannoilla ja junanvaunuissa ilman vakituista asuntoa.

Kulkurin elämää kesti kymmenen vuotta, kunnes Haitto löysi naisen vierelleen. Elämänmuutokseen vaikutti myös hänen kristillinen vakaumuksensa, jota hän ei ollut ikinä kadottanut. Viimeiset elinvuotensa hän eli Suomessa ja vaikutti hyväntekijä Veikko Hurstin lähellä.

Jäävätkö etät päälle vai kyllästyykö niihin?

Minun pitäisi kirjoittaa teksti, joka julkaistaan vasta muutaman viikon kuluttua. Saa olla melkoinen velho jos onnistuu sanomaan jotain, mikä olisi ajankohtaista ja puhuttelevaa vielä viikkojen päästä. Tuskin milloinkaan tulevaisuuden kuvitteleminen on ollut yhtä vaikeaa kuin näinä päivinä.

Mitä pysyvää jää jäljelle näistä päivistä? Varmaan on opittu, että aina ei tarvitse mennä kouluun, työpaikalle eikä kokoukseen. Muutenkin voi osallistua. Huomataan, että pitkät lentomatkat eivät ole niin tarpeellisia kuin niiden on kuviteltu olevan.

Ehkä digitaalisuus jää päälle. Tai sitten syntyy entistäkin suurempi kaipuu aitoon katseeseen ja käden kosketukseen ja siihen, että toinen istuu siinä. Sen syliin voi mennä.

Sanomalehteenkin voi pyyhkiä

Hamstrauksen perusteella WC-paperista on tullut samanlainen välttämättömyystarvike kuin hammasharjasta. Ajatellaan, että sitä ilman ei voi elää. Kun se on loppu, mikään muukaan ei ole mahdollista.

Aina ei ole ollut näin. Nykymuotoisen vessapaperin valmistus alkoi Mäntässä vasta vuonna 1961, kun käynnistyi Suomen ensimmäinen pehmopaperikone. On turha kuvitella, että vessapaperi olisi heti ollut kaiken kansan tuote. Pitkään sillä pyyhittiin vain vähän hienompien ihmisten pyllyjä.

Sikäli kuin muistan lapsuuttani, vesivessa oli 1960-luvun alussa varsin harvinainen. Normaalisti käytiin pihan perällä ulkohuussissa, ja siellä pyyhkimiseen käytettiin sanomalehteä. Tämä ei tuntunut suurelta puutteelta eikä valtavalta kärsimykseltä. Muistini mukaan vasta 1960-luvun puolivälissä Etelä-Suomessa oli vaurastuttu niin paljon, että sisätiloihin alettiin yleisesti rakentaa vesivessoja.

Hieman hämärien lapsuudenmuistojen ohella minulla on noilta ajoilta myös tilastofaktoja. Harvemmassa kuin joka kymmenennessä kodissa oli vuonna 1958 jääkaappi. Vuonna 1971 jääkaappi oli kolmessa kodissa neljästä.

En ihannoi noita aikoja, muttei se aivan kurjaakaan ollut, koska naapurilla asiat eivät olleet sen paremmin.

Ei toimistoon, ei siellä

Ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen minulla ei ole ollut toimistollamme edes työpöytää. Jos joskus olen hetkeksi tarvinnut pöytätilaa, olen sen jostain aina löytänyt. Avotoimistossa on se vika, ettei siellä voi keskustella intiimisti, vaan sieltä on aina mentävä muualle.

Toimiston välttelemisellä on ollut paremmatkin syynsä. Muiden ihmisten läsnäolo hidastaa rutiinitöidenkin tekemistä. En pidä siitä, että keskeytetään ja että ajatukseni hajoavat. Olen opetellut tekemään yhden asian kerrallaan ja sitten pitämään tauon. Tämä ei onnistu, kun ihmisiä tulee ja menee koko ajan.

Vielä suurempi ongelma on luova kirjoittaminen. Kykyni siihen katoaa heti, kun astun toimiston ovista sisään. Merkitykselliseen kirjoittamiseen tarvitsen oman kotini kirjoja. Minun on saatava milloin tahansa kävellä hyllylleni niin, että voin poimia sieltä juuri sen teoksen, jota tarvitsen. Jo pelkkä kirjahylly inspiroi. Ylimmällä hyllyllä on Danten Jumalainen näytelmä ja sen alla dostojevskit, minulle rakkaimmat. Niiden alla on galeanot ja siitä itään Thomas Mann ja vielä matalammalla Amos Oz. Yläkerrassa on Saarikoski. Siellä ovat myös Leonardo Boff ja muu teologia. Viimeksi lukemani ovat sänkyni vierellä korkeana pinona, jota olen ruvennut kutsumaan yöpöydäksi.

Niistä minä elän.

Ei sentään ruttoa

Nobelistikirjailija Albert Camus'n romaani Rutto tunnetaan hyvin, ja sen lukeminen kuuluu niin sanotusti yleissivistykseen. Toinenkin kuuluisa kirjailija on kirjoittanut rutosta. Hän on Robinson Crusoesta tunnettu Daniel Defoe.

Defoen romaani Ruttovuosi kertoo Lontoota 1600-luvulla riivanneesta epidemiasta. Defoe on rakentanut teoksensa päiväkirjamuotoon, niin kuin hän olisi itse todistanut kulkutaudin etenemistä. Todellisuudessa kirja on kirjoitettu kuutisenkymmentä vuotta Lontoon tapahtumien jälkeen. Defoe yhdistelee siinä varhaisia lapsuusmuistojaan, kuulemiaan tarinoita ja asiakirjatietoja, jotka pitävät hyvin paikkansa. Epidemian kuvauksena Ruttovuosi on realistisempi kuin Camus'n Rutto, jossa kirjailijan mielessä on ollut pikemminkin vertauskuva fasismista kuin kulkutauti.

Korona on ruton rinnalla kevyt tauti. Vuosina 1710 ja 1711 Helsingin asukkaista kuoli ruttoon noin joka toinen. Oikeastaan saamme kiittää, että olemme saaneet näin vähäisen vaivan kannettavaksemme.

Defoen kirja osoittaa, että ihmisen keinot viruspohjaisen kulkutaudin voittamiseen ovat samoja kuin ennen vanhaan. Sairaat on eristettävä. On siivottava ja vältettävä suuria väenkokouksia.

Neuvoisin menemään kirjastoon ja hakemaan sieltä Defoen helppolukuisen teoksen, mutta kirjastot ovat kiinni. Tämäkin on opiksi: on hienoa kävellä omalle kirjahyllylleen ja ottaa sieltä luettavaksi hyvä romaani. On lainausjonossa varmasti ensimmäinen.

Koronaviikon saarna

En ole jakanut netissä saarnojani enkä tule vastaisuudessakaan jakamaan. Ne ovat tiettyyn tilanteeseen tietyille ihmisille kirjoitettuja, eikä niitä ole tarkoitettu laajaan jakoon. Lisäksi ne on kirjoitettu korvan kuultavaksi, ei silmän luettavaksi. Tällä kertaa olen tehnyt teen poikkeuksen, koska yltiövarovaisuuden takia en jakanut saarnaa kirkossa paperiversiona niin kuin yleensä. Jotkut halusivat sen Facebookiin, ja julkaisen sen täälläkin, koska sitä on kaivannut myös joku Facebookiin kuulumaton.

Historiallinen viikko
Kulunut viikko on ollut ainutlaatuinen. Ainakaan minun elinikänäni elämä ei ole ikinä mennyt yleisellä tasolla näin sekaisin. Talvisodan ajoista en sano mitään, en ole niitä aikoja nähnyt, mutta silloinkin kai yritettiin jatkaa arkea entiseen tapaan. Nyt ei yritetä. Tavoite on päinvastainen. Mietitään poikkeusten voimaan saattamista.

Tai tulevaisuus. Siitä ei osaa sanoa mitään. Ennustaminen ei kannata. Ainoa varma asia on, että kotona saa olla ja netti vissiin toimii. Viime päivinä on ollut vaikeaa tai mahdotonta puhua muusta kuin koronasta. Edes urheilussa ei tapahdu mitään. Meksikossa sentään ajetaan rallia... ei kun sekin laitettiin just poikki. Kuka välittää brexitistä? Tai hiljaista on niiden Kreikan ja Turkin rajalla olevien ihmisten kanssa. Al-Holin leirillä on edelleen ihmisiä, mutta ketä kiinnostaa? Nyt on vain korona korona korona.

Minulla olisi nyt sellaiset rontti kymmenen minuuttia esittää tulkinta siitä, mistä koronassa oikein on kyse. Onko se vitsaus Mooseksen aikaisesta Egyptistä? Vai onko se pahanmakuinen lääke, jotta ilmasto pelastuisi? Vai onko totuus jotain muuta?

Ei ole hyvää vastausta. Jaamme samaa hämmennystä. Jotenkin tämä on tasa-arvoinen tilanne kun kukaan ei tiedä. Sen kuitenkin sanon, että Jumala on yhä voimissaan. Hän on edelleen meidän Jumalamme. Kun hänen puoleensa kääntyy, osoite on vieläkin sama kuin se mikä se on viime vuosisatoina ollut.

Kirjallisen kulttuurimme pohja
Minä hiukan yritän poiketa koronasta sivuun. Jospa vähän aikaa ajattelisimme jotain muuta. Niinpä kerro, että eräältä tämän vuoden rippikouluryhmältä kysyin, kuka mahtaa olla Suomen evlut kirkon arkkipiispa. Vaihtoehtoja oli myös se oikea vastaus eli Tapio Luoma. Lisäksi tarjosin professori Esko Valtaojaa, iskelmälaulaja Tapani Kansaa ja puoluejohtaja Sari Essayahia. Arkkipiispa Tapio Luoma pärjäsi hyvin. Hänet tiesi tai arvasi puolet. Kolmannes veikkasi Esko Valtaojaa. Joka kuudes vastasi että Tapani Kansa. Sari Essayah sai nollat.

Esko Valtaoja on lyönyt itsensä hyvin läpi. Hänet tunnetaan. Tosin veikkaan, että suuri osa hänen kuuluisuudestaan perustuu hänen muhkeaan partaansa, jota vakuuttava äänenlaatu sopivasti tukee.

Tätä tulkintaani tukee se, että huomattavasti häntä vähemmän tunnetaan teoreettisen fysiikan professoria Kari Enqvistiä. Hän on ateistiväen suosikki ja jonkinlainen äänitorvi. Hän on kaukana niistä oman väkensäkin nolaavista ateisteista, jotka muutama jokunen vuosi sitten järjestivät kummallisen tapahtuman, kun Raamattuja vaihdettiin pornolehtiin. Ymmärryksen ihmiset ovat selvillä siitä, että Raamatulla on ainakin kirjallinen arvonsa Se on samaa kirjallisen kulttuurimme pohjaa kuin Homeroksen Odysseia. Kun Jouko Turkalta kysyttiin, mikä on hänen suosikkikirjansa, hän vastasi: "Olen pahoillani, mutta minun on sanottava että Raamattu."

Enqvistin uskonnonvastaisuus on terävää ja asiallista ja se on otettava vakavasti. Toisaalta siinä näkyy sellainen puoli, joka tuo mieleen tänään kuullut sanat "He eivät silmillään näkisi eivätkä sydämellään ymmärtäisi".

Usko ei ole selitys meitä askarruttaviin kysymyksiin
Tartun yhteen Enqvistin lausumaan, joka on sattunut silmiini. Hän sanoi jotenkin näin: "On totta, että tiede ei selitä kaikkea, mutta uskonto ei selitä yhtään mitään." Näin sanoessaan hän luo johtopäätöksen, että uskonnollinen julistus, uskonnollinen kieli olisi tyhjää höpinää. Sillä ei olisi arvoa, koska se ei selitä yhtään mitään.

Voi esittää vastalauseen ja kysyä, pitäisikö uskon sitten selittää jotain? Onko usko meidän elämässämme sen tähden, että saisimme selityksiä. Onko vain sellaisella arvonsa, joka selittää? Kuinka on Bachin Toccatan ja Fuugan kanssa? Selittääkö se jotain? Tai onko Sibeliuksen Finlandia selitys jostain? Ja jos ei ole selitys, niin katoaako sen arvo sen siliän tien?

Tai kun äiti ottaa lapsensa syliin ja sanoo, että minä rakastan sinua, niin onko se jonkinlainen selitys? Tai kun pappi sanoo, että minä kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, niin ovatko kastesanat selitys? Tai kun ihminen näkee taivaalle ja näkee tummat pilvet ja sanoo, että ukkonen on nousemassa, niin onko sekään selitys?

Usko ei olemassa sen tähden, että saisimme selityksiä meitä askarruttaviin kysymyksiin. Ei Kristus tullut tänne maailmaan selityksiä antamaan. Ei hän puhunut maailman synnystä. Ei hän ollut avaruustieteiden asiantuntija. Ei hän noussut maineeseen sen tähden, että hän olisi selittänyt tautien synnyn. Pikemminkin hän kumosi vallitsevat selitykset, kuten sen käsityksen, että sairaudet olisivat olleet jonkin synnin seurausta. Usko on selittämisen sijasta sitä, että ihminen aavistaa Jumalan suuren salaisuuden. Hän suuntautuu Jumalaa kohden ja samalla astuu kohti selittämättömyyttä.

Luomiskertomus ei yritä kertoa, miksi maailmankaikkeus on olemassa
Tämän ajatuksen pohjalta olen muuttanut rippikouluopetustani. Aiemmin sanoin monien rippikoulukirjojen tavoin, että luonnontiede selittää, miten maailma on syntynyt ja Raamatun luomiskertomus taas selittää, miksi se on syntynyt. Enää en usko tällaiseen opetukseen. Olen varma, että luomiskertomus selittää maailmankaikkeuden olemassaoloa yhtä vähän kuin Sibeliuksen Finlandia selittää Suomen syytä. Ja siitä huolimatta kumpikin on... toinen kertomuksena ja toinen musiikkina vavisuttava kokemus.

Suomi 100 -vuonna olin kansallismaisemassamme Kolilla. Silloin japanilainen turisti oli kolmen metrin päässä ja alkoi siinä viheltää Finlandiaa. Selkäpiissä tuntui. Tai joulukuussa 1968 avaruusalus Apollo 8 oli käynyt kuun pimeällä puolella. Miehistö oli nähnyt maapallon nousevan kuun horisontin takaa. Will Anders luki silloin rätisevällä radioäänellä Raamatun luomiskertomuksen. Se ei selittänyt pienelle pojalle mitään. Ei se pieni poika tuntenut saavansa vastausta siihen, miten maailma oli syntynyt eikä edes siihen, miksi se oli syntynyt. Hän vain tunsi lumousta, joka jätti elinikäisen jäljen. Lukemisensa jälkeen James Aldrin toivotti hyvää joulua kauniille maapallolle.

Usko on heittäytymistä suuremman varaan
Hyvät ystävät, pelkään olevani liian vaikeaselkoinen. Juuri tällaisina aikoina tarvitaan yksinkertaista ja kaikkien ymmärtämää Jumalan sanaa, johon voi tarttua niin kuin kaiteeseen tai joka antaa lujan pohjan niin kuin betonilattia.

Niinpä yritän sanoa ajatukseni vähän selvemmin. Tarkoitan sitä, että kristillinen usko ei tee kenestäkään tietäväisempää kuin muut. Raamattua ei ole annettu sen tähden, että sen pohjalta vastailisimme ihmisten kysymyslistoihin. Tehtävämme ei ole sanoa, mitä Jumala nyt aikoo tai haluaa tai mikä on hänen lähiviikkojen suunnitelmansa. Usko ei ole maailmanselitys, jonka rinnalla tietämättömät vaikenevat. Sen sijaan usko on heittäytymistä sen rukouksen varaan että tapahtukoon sinun tahtosi ja tulkoon sinun valtakuntasi.

Tiivistän vielä. Jos tämä toimisi paremmin näin. Emme paljon tajua. Emme juurikaan ymmärrä, mutta sanattomina, sanoista tyhjinä voimme heittäytyä Jumalamme varaan.

Koronakriisin ohella on inhimillisen itsevarmuuden kriisi
Taitaapa tämäkin juttuni kiertyä koronaan. Ajatukset kieppuvat väkisin tuon aiheen ympärillä. Ei sille voi mitään. Sivuutan sellaiset kysymykset kuin pitäisikö koulut sulkea. Enkä puhu vessapaperista.

Mutta sen sijaan jokunen sana vielä siitä, millä tavoin elämän uhkakuviin olisi suhtauduttava.
Kun sivuutetaan yhteisölliset vaikutukset, niin yksityisen ihmisen kannalta kuolema on meitä yhtä lähellä kuin aina. On vain entistä paremmin ilmennyt, että vaikka kulkisimme keltaisissa liiveissä kaiken aikaa ja pitäisimme kypärää päässä koko ajan päässä ja varoisimme keskialueen taklauksia, niin siitä huolimatta olemme elämän rajalla koko ajan.

Meillä on menossa inhimillisen itsevarmuuden kriisi. Jaakobin kirjeessä (4. luku) on sanottu hyvin ajankohtaisesti: "Kuulkaa nyt, te jotka sanotte: 'Tänään tai huomenna me lähdemme siihen ja siihen kaupunkiin, viivymme siellä vuoden, teemme kauppoja ja keräämme hyvät voitot.' Ettehän te tiedä, mitä huomispäivä tuo teidän elämäänne! Savua te olette, joka hetken näkyy ja sitten haihtuu. Näin teidän tulisi sanoa: "Jos Herra tahtoo, niin me elämme ja teemme sitä ja sitä."

Jumalaan voimme tarttua kuin kaiteeseen. Hän on betonilattia jalkojemme alla. Sekä kallioiden voimassa että meren äärettömyydessä on jotain hänen kaltaistaan.

Äidin jättämä paperilappu tietokoneen näppäimistöltä
Kerran olin saattamassa hautaan perheenäitiä, jolta jäi mies ja kaksi lasta. Nuorempi oli alle kahdeksantoista. Äiti oli odotettavissa olevan kuolemansa edellä jättänyt tietokoneen näppäimistölle paperilapun, että siitä sen löytäisivät puoliso, tytär ja poika. Tällaiset sanat olivat siinä lapussa: "Katso taaksesi ja kiitä, katso vierellesi ja rakasta, katso eteesi ja luota, katso ylös ja usko."

Näillä mennään, eikös vain?

Kulkurin taustat

Rinnakkaisblogini Kulkurin iltarukous on aloittanut elämänsä pari päivää sitten. Henkilökohtaisesti se tarjoaa mahdollisuuden sellaisten tekstien julkaisemiseen, jotka eivät sovi minnekään muualle, eivät esimerkiksi tähän blogiin.

Toiseksi blogini voisi avata näkymän siihen, kuinka kiinnostava maailma rukouksista avautuu, kielellisesti ja muutenkin. Rukous suuntautuu minästä sinään ja sitä myötä rikkoo käpertymisen itteminään. Sen sisään mahtuu monenlaista ilmaisua: pyyntöjä, parahduksia, huokauksia, kiitoksia, havaintoja, ylistystä, tarinoita, huutoa, kuiskausta, hiljaisuutta ja myös huumoria.

Blogin nimi

Blogini nimi ei ollut itsestään selvä. Ensin harkitsin otsikkoa Rovastin iltarukous. Luovuin siitä, koska en ole viljellyt tuota titteliäni. Jos joku sitä käyttää, saa käyttää, mutta itse väistelen sanaa, vaikka siinä on oma hupinsa. Olen suhtautunut siihen huumorilla, mutta kaikki lukijat eivät välttämättä näkisi siinä samaa komiikkaa kuin minä. Vaihdoin otsikkoon Arton iltarukous, mutta sekään ei osunut kohdalleen. Epäilen, että vain harvat blogitekstit tulevat kertomaan suoraan itsestäni, vaan ennemmin jostakusta ihmisestä, jonka mokkasiineihin asetun.

Lopulta päädyin Kulkurin iltarukoukseen. Edellisessä blogitekstissäni perustelin valintaa sanomalla, että olen sympannut kulkureita: ”He tulevat vähällä toimeen, mutta ovat toisaalta nähneet paljon ja omalla tavallaan. He ovat sivullisia, mutta ovat osansa valinneet eivätkä vaihtaisi sitä kenenkään kanssa.”

Kiehtoo myös se, että Kulkurin iltarukous tuo mieleen Tapio Rautavaaran laulun Kulkurin iltatähti. Se on taitavasti rakennettu kertomus yksinäisestä kulkijasta, joka sai kotoaan laihat eväät tai ei saanut mitään: "Yksi ei soimannut, syyttänyt lain, kulkurin iltatähti." Rautavaara on laulanut myös Kulkurin valssin, joten teema on kiehtonut häntä muulloinkin.

Minulle sopii se, että Hassisen kone on laulanut Ismo Alangon suulla kulkurin iltakaljasta. Tosin tämä laulu on kaukana Rautavaaran syvällisestä elämännäkemyksestä, niin kuin rautavaarasta olisi tullut muovimäki.

Mistä tuli idea?

Joku kysyi minulta, mistä syntyi ideani Kulkurin iltarukouksesta. En tiedä. Jostain se tipahti päähäni. Äkkiä vain tunsin, että tuon minä teen. Ainakin kokeilen, mahtaisiko se toimia. Olen sitoutunut siihen, että jatkan blogiani jouluun saakka. Sitten päätän, mitä sen kanssa teen. Tällä hetkellä teksti-ideoita tulvii päähän ihan liian kanssa.

Alan julkaista iltarukouksia

Rukousten kapinallisuudessa on jotain kiehtovaa. Nehän ovat käyneet julkisessa elämässä harvinaisiksi. On ihmisiä, jotka pillastuvat epäillessään, että rukousta on ilmassa.

Huomion siirtäminen itteminästä toispuoleisiin on muutenkin tervettä vaihtelua kaiken itselle omistautumisen ja onnellisuushötön keskeltä. Omassa sopassaan piehtaroiminen kun ei tuota kestävää hyvää. Minän sijasta on opeteltava sanomaan "sinä". Ei pidä paeta suljettujen ovien taakse. Päinvastoin on avattava ikkunat. Sillä tavoin tuulettuu ja huoneen valtaa raikas ilma.

Käytännön johtopäätös

Käytännön johtopäätöksenä olen perustanut rinnakkaisblogin tämän nyt lukemasi rinnalle. Uusi blogini on nimeltään Kulkurin iltarukous. Olen aina sympannut kulkureita. He tulevat vähällä toimeen, mutta ovat toisaalta nähneet paljon ja omalla tavallaan. He ovat sivullisia, mutta ovat osansa valinneet eivätkä vaihtaisi sitä kenenkään kanssa.

Julkaisen näitä iltarukouksia vähintään ensi jouluun saakka.Silloin arvioin asioita uudelleen. Tarkoitukseni on, että uusi teksti ilmestyisi melkein joka ilta. Siihen pääsee käsiksi joko suoralla linkillä (jos kiinnostaa, sen voisi merkitä suosikkisivuihin) tai Pirkkalan nuoren seurakunnan Facebookin kautta. Twitter-tili on samalla nimellä Kulkurin iltarukous. Sekä Facebookiin että Twitteriin poimin rukouksesta suunnilleen yhden lauseen. Ehkä keksin muitakin väyliä, josta blogiin pääsee kiinni. Tietoa blogista saa jakaa eteenpäin, koska alkuun pääseminen on aina hidasta.

Kokeellisia rukouksia

On mahdollista, että silloin tällöin joku puhahtaa: "Höh! Mikäs rukous tämä nyt sitten on." Se kuuluu asiaan. Tarkoitukseni on tutkia rukouksen rajoja, en sen takia että Jumala kaipaisi uutuuksia, vaan aivan omaksi ilokseni. Ja mistäs sitä tietää vaikka onnistuisin raottamaan jollekulle ihmiselle Jumalan ikkunaa. Vai onko tämä suuruudenhullu ajatus? En tiedä.

Täällä ovat ensimmäiset iltarukoukset.

Kirjallisia lainauksia hammaslääkärin tuolissa

Amalgaamipaikka oli laajentunut ja sitä myötä halkaissut hampaan. Tapaus on kuulemma melko tavallinen. Hampaani oli hajonnut kolmeen osaan, eikä sen pelastamiseksi ollut mitään tehtävissä. Hammaslääkäri lohdutteli, että se oli vain yksi hammas ja vielähän niitä siellä oli.

Lohdutukset huvittivat minua. Siinä leuka puudutettuna siteerasin Paavo Haavikkoa: "Kynttilä palamalla, pullo tyhjentymällä, elämä merkitys merkitykseltä. Ovella kiitä ja kumarra."

Lääkärin mielestä se oli kaunis runo. Onnittelut kirjailijalle! Hän voi olla tyytyväinen työhönsä, jos häntä lainataan hammaslääkärin tuolissa.

Minä puolestani olin elämän käännekohdassa. Ensimmäisen kerran minussa kuoli jotain niin, että sen itse huomasin. Olin ilmiselvästi sillä tiellä, jota kaikki tulemme kulkemaan.

Elämä on arvaamatonta. Minulta kuoli hammas, joltakulta toiselta katkesi jokin ratkaiseva verisuoni. Minä olen porskuttanut tuosta tapauksesta monta vuotta, toinen jätti matkansa siihen.

Viimeinen ajatus ennen kuolemaa

Olen ollut kahdesti elämässäni todella lähellä kuolemaa. Toinen niistä oli Helsingin Runeberginkadulla noin vuonna 1978, kun kuusikerroksisen talon katolta pudotettiin lunta. Turvajärjestelyt olivat onnettomat, eikä vika olisi ollut minun, mutta vainajaa se ei olisi paljon lohduttanut. Alta metrin päähän minusta putosi sellainen jääkökkö, että se olisi satavarmasti murskannut pääni.

Tuo tapaus palautui mieleeni, kun joskus viime talvena olin saada Tampereella lunta päälleni. Tällä kertaa tapaus ei ollut vaarallinen, mutta hätkähdin silti.

Jälkeenpäin analysoin, mikä olisi tällä kertaa ollut viimeinen ajatukseni. Mielessäni olisivat pyörineet sanat "play station", luin juuri tuon sanan näyteikkunasta, tai sitten olisin ajatellut Amoz Ozia, jonka kirja oli divarista hankittuna repussani. Olisin tietysti voinut ajatella tyhmempiäkin.

Kiroilemista kannattaa välttää senkin takia, että jos sitä harrastaa kovin paljon, se voi olla onnettomuuden sattuessa viimeinen sanasi. Minun mielestäni olisi jokseenkin rumaa, jos elämän lopuksi sen viimeisellä sekunnilla kutsuisi Saatanaa. Paljon tyylikkäämpää olisi huudahtaa: "Voi hyvä Jumala!"

Vähemmän oppineet opettavat oppineempaa

Niin oppineeksi en ole tullut, etten aika ajoin joutuisi tunnustamaan minua vähemmän oppineet jopa omalla alallani minua tietävämmiksi.Tuore rippileiri antoi kaksi muistutusta. Ensin oli tietokilpailu, jonka oli järjestänyt pappiskouluja käymätön apuohjaajamme. Hän kysyi, kuinka pitkä aika on laskiaisesta pääsiäiseen.

Mielestäni vastaus oli helppo, paastonaikahan kestää neljäkymmentä päivää. Luvulla on raamatulliset perusteet, koska Jeesuksen kerrotaan ollen erämaassa neljäkymmentä päivää.

Ei vain mennyt oikein. Sain kuulla, että paastonaika kestääkin kokonaisuudessaan 46 päivää, koska tuolle ajalle osuvat sunnuntait eivät ole paastopäiviä. Hyvä, että opin tämän oman alani perusasian edes vuonna 2020.

Sitten käytiin laiturilla ihmettelemässä tähtitaivasta. Jälleen joku oli minua oppineempi ja osasi nimetä vuosikymmeniä ihailemani tähtikuvion. Orionhan se siellä.

Rakenna uusi silta ja lisää kiirettä

Olimme rippikouluviikkoa Korpilahdella. Leiripaikka on toisella puolen Päijännettä kuin Korpilahden keskusta. Nykyään vesi ylitetään nopeasti ajamalla Kärkisten komeaa siltaa pitkin, joka avattiin liikenteelle vuonna 1997. Silta on Suomen toiseksi pisin.

Aiemmin Päijänne ylitettiin lossilla. Se oli meidän rippikoululaisillemme varmaan eksoottinen kokemus, mutta varsinkin kesäaikaan liikenne ruuhkautui. Liian usein lossi oli väärällä rannalla, kun olisi pitänyt päästä nopeasti yli. Pahinta oli, jos hälytysajossa ollut ambulanssi joutui odottamaan.

Toisaalta lossi tarjosi hyvän selityksen koululaiselle, joka myöhästyi tunnilta. Terveyskeskuksessa tiedettiin, että lossin takaa tulevat ihmiset eivät koskaan tienneet aivan tarkkaa aikaa saapumiselleen. Minuuttiaikatauluja ei voinut olla.

Sillan valmistumisen jälkeen kysyin leirikeskuksemme emännältä, miten lossikyydin loppuminen oli vaikuttanut elämään.

Emäntä vastasi empimättä: "Kiireet ne ovat tulleet meillekin."

Olen miettinyt tuota vastausta paljon. Nopea liikkuminen näyttää olevan yksi kiireen tärkeimpiä syitä.