Yksi päivä riitti kahden viisaan vanhan miehen, tähtitieteilijä Esko Valtaojan ja piispa Juha Pihkalan kirjan lukemiseen. Tiedän uskovani, uskon tietäväni on sikäli helposti suositeltava teos, että se käsittelee juuri niitä katsomuksellisia kysymyksiä, joiden kanssa monet nykyihmiset askartelevat.
Erinomaisessa kirjassa on myös yksi ärsyttävä piirre: Se tuntuu ennakkoon sovitulta tasapeliltä. Maaleja tehdään vuorotellen molempiin päätyihin, ja lopulta tulos on 3-3 tai 4-4.
Ehkä merkittävintä on, että kirja voisi opettaa hukassa olevaa keskustelutaitoa. Esko Valtaoja kirjoittaa siitä näin: "Keskusteluksi kelpaa nykyisin se, että jokainen vuorollaan julistaa omaa mielipidettään, kunnes juontaja saa hänet vaimennetuksi ja seuraava paasaaja saa omat viisitoista sekuntiaan ilman, että ajatukset koskaan kohtaavat. Ei tunnu olevan mitään tarvetta yrittää ymmärtää, miksi toinen on eri mieltä, vaan riittää kun saa omansa sanotuksi siinä toivossa, että aina siihen joku uskoo."
2 kommenttia:
Luulin etta tama vaittelytapa oli meidan amerikkalaisten yksityisomaisuutta.
Tästä nykyisestä debattityylistä tuli mieleen Jouko Mäki-Lohiluoman kappale jossa lauletaan naamapesukilpailusta. Kaikki pesevät naamojaan mahdollisimman hyvin ja muita paremmin. Mutta voiton viekin se, joka likaa muiden naamat sen sijaan, että edes yrittää pestä omaa naamaansa.
Lähetä kommentti