Automatkalla kuuntelin radio-ohjelmaa, jossa minulle nimeämättömäksi jäänyt runoilija kertoi siitä, kuinka hän tekee tekstiä asettaen itselleen keinotekoisia rajoituksia. Hänen runonsa ovat anagrammeja, tai sitten hän määrää itselleen säännön, että jokaisessa sanassa pitää olla y-kirjain.
Vaikutelmaksi jäi, että näistä rajoituksista avautuu jollain merkillisellä tavalla vapauden valtakunta. Tulee ilmaistuksi jotain, mikä ilman sääntöjä jäisi sanomatta.
Ilmiö on tuttu kirjallisuudenhistoriasta. Sensuurin ahdistamana on luotu kirjallisuutta, jonka aiheena on ollut vapaus. Yhteiskunnallisen ahtauden ja sensuurin loppuminen ei välttämättä tehnyt Itä-Euroopan kirjallisuudelle hyvää. Kirjailijat eivät enää tarvinneet vihjaamisen taitoa. Kiertoilmauksilla leikkiminen päättyi.
Jostain samasta oli kyse myös silloin, kun muuan rippikoulussamme mukana ollut roomalaiskatolinen tyttö kertoi, mitä kaikkea hänen kirkossaan ei saanut paastonaikana tehdä.
Seurasin sivusta hänen luterilaisten kavereidensa reaktioita. Tuntui kuin he olisivat ajatuskuplissaan sanoneet: "Miksei meilläkin voisi olla jotain kiellettyä?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti