keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Kuolleelle lapselle ei ole sanaa

Puolisonsa menettänyt ihminen on leski ja vanhempansa menettänyt lapsi on orpo, mutta lapsensa menettäneille vanhemmille ei ole olemassa sanaa. Tutkija Harri Koskela on ehdottanut, että heitä alettaisiin kutsua uudissanalla "varpo", joka on rakennettu vanhempi ja orpo-sanoista.

En tiedä, mitä ajattelisin ehdotuksesta. Joskus uuden sanan keksiminen auttaa ihmisiä ymmärtämään elämää, mutta toisaalta sanan puuttumiselle voi olla salainen syynsä, joka keksitään vasta sitten, kun uusi sana on peruuttamattomasti karannut maailmalle.

Palomiesten slangista tehdystä tutkimuksessa selvisi, että palomiehillä on omat sanansa kaikille yleisille onnettomuustapauksille, joiden kanssa he ovat joutuneet tekemisiin. On eri sanat itsemurhan tehneelle ja sitä vain yrittäneelle. Kuollut lapsi on poikkeus. Sille ei ole lainkaan sanaa.

Vuosia sitten muistan olleeni järjestämässä hautajaisia, jossa vanhemmat olivat saattelemassa omaa lastaan. Keskustelumme aikana vanhemmat kysyivät, missä heidän kuului olla tietyssä toimituksen vaiheessa.

Vastasin heille asiallisesti, mutta ajatuskuplassani luki: "Ei kuulkaa missään. Kenenkään ei kuulu olla siellä, missä te nyt joudutte olemaan."

2 kommenttia:

Pirjo Peltola kirjoitti...

Äiti ja isä sanat ovat jo olemassa.

Anonyymi kirjoitti...

Lapsen menettäminen on minulle omakohtainen kokemus ja asiaa aikanaan työstäessäni koin helpottavana asiana, että kuolleelle lapselle ei ole sanaa. Se on kokonaisvaltainen asia joka ei häviä koskaan. Se on aina mukana. Joskus piilossa tai taka-alalla, mutta aina läsnä. Lapsen mukana kuolee toiveet ja haaveet. Kukapa ei haaveilisi lastaan katsoessa hänen tulevaisuudestaan. Koulujen alkaessa tulee väkisinkin ajatelleensa pois nukkunutta lasta ja sitä kuinkä hän olisi reppuselässä muiden mukana jännittämäsä koulun alkamista. En siis kaipaa sanaa kuolleelle lapselle. Se on liian monisyinen asia nimettäväksi.