Kirjoittajan tyyli ei ole lainkaan sivuasia.
Otin luettavakseni kiinnostavasta aiheesta kirjoitetun kirjan, mutta sen lukeminen jäi esipuheeseen ja kolmeen sivuun. Kirjassa oli pakahduttavan paljon adjektiiveja, ja ne ovat voimattoman kirjoittajan tunnusmerkki. Kun ilmaisukyky loppuu, avuttomuutta koetetaan peittää adjektiiveilla. Niillä ei kuitenkaan huijata ymmärtävää lukijaa yhtään enempää kuin pikkulapsi onnistuu kätkemään kaatuneen mehun asettamalla lautasen pöytäliinan päälle.
Pahimmillaan adjektiivit tuottavat mahtailevaa mössöä. Esimerkkinä ovat Peter von Baghin "elämää suuremmat" radio-ohjelmat, joissa hän esitelmöi esimerkiksi elokuvista. Kun niistä poistaa adjektiivit, erityisesti superlatiivit ynnä muut ylisanat, juuri mitään ei jää jäljelle.
Adjektiivien kanssa samaan jämäilmausten kaatopaikalle joutavat huutomerkit ja hymiöt. Ne ovat käsien pystyyn nostamisen ja antautumisen merkkejä. Jos ei osaa, pakkoko sitä on koko maailmalle julistaa?
8 kommenttia:
Lukiossa ollessani äidinkielen opettajani vaati ehdottomasti vain asiatekstiä. Tästä johtuen aineiden arvostelua perustui substantiivien ja adjektiivien suhteeseen. Jos vaan sai pidettyä substantiivien osuuden riittävän korkealla, sai aineesta hyväksytyn. Mutta jos adjektiivit valtasivat alaa, oli aine tuhoon tuomittu.
Äidinkielen opettajan periaate tuntuu ainakin tuolla tavalla kuvattuna hieman kankealta, mutta kyllä siinä oikeilla jöljillä ollaan. Adjektiivien vähäinen määrä ei tosin ole vain asiateksin ominaisuus, vaan se pätee myös taiteelliseen tekstiin. Hyvässä romaanissa ei niinkään kirjoiteta sanaa "kaunis, vaan muilla keinoin luodaan kauneuden mielikuva.
Netissä hymiöt ovat tarpeellisia. Tämä on viestintää eikä romaania. Viestinnässä virheitä sattuu aina ja pelkän tekstin varassa toimivaan viestintään on hyvä tuoda muita keinoja.
Merkintä ":-)" kertoo hieman lukutaidottomammalle ihmiselle, että juuri lukemasi oli ehkä ironiaa tai muuten vain huumoria: älä siis hermostu äläkä kirjoita vihapostia takaisin.
En kirjoita lukutaidottomille.
90% ihmisten välisestä kommunikaatiosta on ei-sanallista, hymiöt ovat paikkaamassa tätä aukkoa nopeatempoisessa reaaliaikaisessa keskustelussa. Itse kyllä ainakin osaisin tuoda viestini perille ilmankin niitä (luulen, että edustan tässä enemmistöä käyttäjistä), mutta ne säästävät mukavasti aikaa ja hermoja niin lukijalta, kuin kirjoittajaltakin, varsinkin jos puheenaihe ei ole mikään mitä syvällisin
Ja ehkäpä hymiöt vielä joskus ovat osa taidettakin, kun joku vaan oppii käyttämään niitä sillä tavalla... tietenkin voitaisiin jäädä polkemaan paikalleen ja olla keksimättä kommunikointiin mitään uusia juttuja. Ja rehellisesti sanottuna minä ainakin olisin ymmärtänyt joitakin kirjoituksiasi paremmin jos niissä olisi hymiöitä, useimmiten pointtisi kyllä kieltämättä tulee syvällisemmin selville ilmankin... mutta kumpaa tässä sitten syyttää, hymiöt sisäistänyttä vai niitä kuin ruttoa välttelevää... tähän kohtaan tekisi mieli laittaa hymiö kun tuli sanottua tolleen vähän kärjistetysti
Yleisin käytetty maailmalla lienee :)... eikä maailmassa kai ole ikinä liikaa hymyä kaiken vakavuuden keskellä
Varsinaisen asiani kannalta hymiökeskustelu vie hieman sivuraiteille. Jos nyt joku haluaa niitä kirjoittaa, niin siitä vain, mutta lapsellisiahan ne ovat ja kertovat, että tekstin tekijä ei osaa kirjoittaa. Kummallisesti unohtuu, että sanatkin ovat olemassa. Mikään ei estä esimerkiksi kirjoittamasta vaikkapa sulkulausekkeeseen: "Heitin tämän muuten ihan läpällä." Tai: "Nyt minua hymyilyttää." Sanoja käyttämällä ilmaisun voima ja mahdollisuudet moninkertaistuvat. Ei tarvitse myöskään arvailla, mitä kaiken maailman salamerkit tarkoittavat.
Olen varmaan parikymmentä vuotta kuullut tuota väitettä 90 prosentista ja kommunikaatiosta. Kukaan ei ole ikinä kertonut, mihin tutkimukseen lukema perustuu. Jos tämä urbaani legdenda olisi totta, suomalaisen ja kiinalaisen välinen kommunikaatio paranisi vain 10 prosenttia sen jälkeen, kun toinen opiskelisi toisen kielen. Miksi opiskella vieraita kieliä, jos muutenkin ymmärrämme 90 %?
Peter: Ja hymiö tähän loppuun.
Minulla on työkaveri, joka kirjoittaa hyvin. Niin hyvin, että hänen tekstinsä erottuvan ympärilläni kirjoitetuista teksteistä siitä huolimatta, että itseäni lukuunottamatta kaikki työkaverini ovat kielen ammattilaisia.
Joskus aloin tavaamaan Jukan tekstejä ymmärtääkseni, mikä tekee niistä erinomaisia. Pääsin samaan lopputulokseen kuin Ate: mikään, mikä niissä teksteissä on, ei tee niistä erinomaisia. Ne ovat hyviä niiden sanojen vuoksi, jotka on jätetty pois.
Tatu
Eräänä päivänä kirjoitin onnistuneesti asiani selittäneen viestin pelkkiä kuvakkeita käyttäen. Siitä lähtien olen hiukan ajatellut aihetta laajemmin, yrittäen jopa alustavasti kirjallisuutta etsiä. Ei ole löytynyt.
On länsimainen merkkijärjestelmä ja idän kuvakirjoituskieli.
Kivettynyt länsimainen järjestelmä perustuu suppeaan merkkimäärää, eikä merkeissä ole persoonaa bittejä kummemmin.
Kuvakirjoituskieli taas sallii loputtomat variaatiot, ja päätellen idän merkkitaiteilijoiden arvostuksesta, kuvakirjoitus todellakin elää.
Mitä eri merkkijärjestelmät kertovat niitä käyttävistä kulttuureista? Jos länsimainen merkkijärjestelmä on taas siirtymässä virtaavaan tilaan, miksi näin on tapahtumassa?
Ps. Peter puhuu asiaa; jos ei käytä hymiötä oikeassa kohdassa, tunteet nousevat helposti pintaan - ;D.
Ystävällisesti
Juha aamataH (Onnistuukohan näin välttämään googlauksen?)
Lähetä kommentti