Kerran vuodessa kellojen siirron aikaan väkisinkin havahtuu siihen filosofiseen kysymykseen, miten kosminen aika, ihmisen sisäinen ajantaju ja kellolla mitattava, mekaaninen aika suhtautuvat toisiinsa.
Harvoin tulee ajatelleeksi, kuinka paljon yksi ainoa mekaaninen laite on vaikuttanut elämäämme. Ensin kellon saattoi nähdä vain kirkontorneissa. Ranteessamme se muuttui jonkinlaiseksi ruumiinosaksi. Nyt se on myös puhelimessa ja tietokoneen näytöllä. Kaikkialla se on kertomassa, mitä saamme tehdä ja mikä on kulloinkin kiellettyä.
Le Roy Ladurie on tutkinut Montaillou-nimistä 1300-luvun ranskalaiskylää. Hän kirjoittaa, ettei maatyöläisten ja paimenten kielenkäytössä juuri ollut ajallisia yksikköjä. Ajankohdat liittyivät aterioihin, aamiaiseen tai päivälliseen, tai ne viittasivat liturgisiin rukoushetkiin.
Kylässä ei ollut ulkoista kuria, joka olisi säädellyt työpäivän rakenteen. Päivän aikana oli useita vaihtelevan pituisia taukoja, joiden aikana nautittiin viiniä ja keskusteltiin ystävien kanssa. Taukojen pituutta kuvattiin epätarkoilla käsitteillä. Puhuttiin "lyhyestä" tai "pitkästä" tauosta tai "ajasta jonka neljännespeninkulman kulkeminen vie" tai "ajasta joka kuluu kahden Isä meidän -rukouksen lukemiseen".
Varmaa oli, että Montailloun maailma oli tavaratuotannon näkökulmasta tehottomampi kuin tämä nykyinen. Jotain muuta hyvää se saattoi tuottaa enemmän kuin teknisellä laitteella säädetty maailma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti