Uskonnollinen painostus voi tuottaa vuosikymmenten mittaisen
trauman. Siitä voi sairastua niin pahasti, että kääntää aina selkänsä, kun sana
"Jumala" jossain mainitaan.
Vähemmän on kiinnitetty huomiota siihen arkipäiväiseen
painostukseen, joka vaikuttaa päinvastaiseen suuntaan.
Olen muistellut muuatta leskinaista, joka heti miehensä
kuoleman ja kolmekymmentä vuotta kestäneen avioliiton jälkeen tuli liittymään
kirkkoon. Ei ollut enää miestä, joka olisi sen häneltä kieltänyt.
Eikö painostusta ole sekin, että ihminen pakotetaan vaikenemaan
vakaumuksestaan?
Niinpä myötätuntoni ei ole vain uskonnon uhrien puolella,
vaan myös niiden, jotka ovat kärsineet uskonnottomien painostuksesta.
Mielessäni ovat ne Herramme vähäisimmät, jotka ovat kuulleet käytettävän
itsestään haukkumasanaa "uskovainen". Jotkut kerrostalokyttääjät edellyttävät sitäkin, että heille selitetään, miksi menee tavallisena tammikuun kolmantena sunnuntaina kirkkoon. Mitä se heille kuuluu? Menee kun menee.
Haluaisin kannustaa niitä omantunnon ihmisiä, jotka joutuvat
moraalisten periaatteidensa vuoksi selittelemään sitä, että ilmoittavat
veroilmoituksessa tulonsa rehellisesti.
Kunnioitan niitä, jotka eivät välitä lähteä firman
pikkujouluihin sen takia, mitä siellä on edellisinä vuosina tapahtunut tai
jotka hieman lievemmin peittävät toisinajattelunsa ja toisinelämänsä
tarjoutumalla autokuskeiksi.
Ihailen niitä, jotka sitkeästi pitävät vakaumuksestaan
kiinni, vaikka joku itseään viisaampana pitävä sitä uskoa vähättelee ja
näppärästi perustelee sen kumoon - elämän moninaisuutta ymmärtämättä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti