Ensimmäisen pääsiäispäivän iltana ajelin Helsingistä pohjoisen suuntaan, ja vastaantulijoita oli yhtenäiseksi jonoksi saakka. Joku oli ollut lumirajan takana pohjoisen hiihtokeskuksissa. Ilmastonlämpenemisen tässä vaiheessa oli voinut mennä jo huhtikuun puolivälissä kesämökille talven jälkiä siivoilemaan. Mummolassa oli käyty.
Mummojen ja pappojen tapaamiset ovat onnellisia tapahtumia. Lastenlapset ovat saaneet syödä enemmän karkkia kuin kotona.
Liian monet kotiin lähdöt ovat kuitenkin täynnä tragiikkaa. Muistaako mummo lääkkeensä? Onko seuraavallakin kerralla jääkaappi täynnä syömättömiä ruokia? Mitäpä jos pappa kaatuessaan murtaa lonkkansa eikä osaa soittaa turvarannekkeella apua? Entä jos mummo lähtee hortoilemaan pihalle eikä enää tiedä missä on? Helikopterin kanssa sitten etsitään.
Yleisissä keskusteluissa tuppaa unohtumaan vanhuksia hoitavien lasten ahdistus, kun pitäisi saattohoidella omia vanhempia kirkkomaalle ja lapsia aikuisuuteen. Siinä välissä on arjen vastuita hoidettavina, joiden sivuuttamisesta joutuu niin ikään tilille.
Moni miettii, pitäisikö vanhempiensa tähden uhrautua, vaikka elämään ei kuulu se, että lapset uhrautuisivat vanhempiensa puolesta. Suhde on toisin päin. Niin on elämä rakennettu.
Pahinta on, että vastattavana on kenties koko ihmisiän vaikeimmin lausuttava kysymys: milloin on oikea hetki sanoa mummolle, että voi rakas, selviydytköhän enää kotona?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti