Niin kuin muka voisi jatkaa entiseen tapaan

Yksi lapsuuteni kuvakirjoista kertoi tulivuoren juurella eläneestä kansasta, joka pelkäsi koko ajan, että purkautuva vuori syöksisi laavansa ihmisten päälle. Kysyin vanhemmiltani, miksi nämä ihmiset eivät vain muuttaneet muualle. Olen unohtanut kirjan juonen ja sen, mitä minulle vastattiin. 

Kysymys ei ole hellittänyt aikuisenakaan. Entistä useammin ihmettelen, miksi vain jäädään paikoilleen niin kuin muka olisi mahdollista jatkaa entiseen tapaan.

Esseekokoelmassaan Siperia opettaa Martti Anhava ei vastaa kysymykseeni, mutta tuottaa siitä uuden version.

Anhava kirjoittaa, että monet Saksan juutalaiset olisivat pelastuneet, jos vain olisivat paenneet ajoissa, kun tuhon merkit olivat ilmeiset. He eivät kuitenkaan osanneet jättää kotiaan eivätkä takanreunalla olleita posliinikissoja.

Sama paikallaan pysymisen tarve jähmetti myös Stalinin uhreja. Vain harva haettiin kotoaan aivan yllättäen. Ensin tuli selvityspyyntöjä milloin mistäkin asiasta, työtoverit ja sukulaiset joutuivat vaikeuksiin. 

Neuvostoliitosta ei ollut pääsyä ulkomaille, mutta jos olisi muuttanut Keski-Aasiaan tai Siperiaan, olisi voinut hyvin selviytyä. Salaisella poliisilla oli riittämiin tarkkailtavia, pidätettäviä, vangittavia ja teloitettavia asutuskeskuksissakin.

Ei vain lähdetty. Jähmetyttiin kotiin, kunnes jonain yönä musta auto ajoi talon eteen ja ovelle koputettiin.

Irwiniä ja Rautavaaraa

 Neil Young, Tuomari Nurmio ja Arvo Pärt ovat ehdottomia suosikkejani. He ovat riipaisseet, mutta on niitä muitakin hyviä muusikkoja.

Kuuntelin autossa menomatkalla kokoelman Irwin Goodmanin lauluja. Minua yllätti se, kuinka paljon hänen varhaistuotannossaan on kuunneltavaa materiaalia. Sanoista on vastannut muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta Vexi Salmi. Lapsuudestani muistan, kuinka työmiehen lauantai eteni kaavalla "viideltä saunaan ja kuudelta putkaan". Oli muitakin hyviä sanoituksia, eivätkä ollenkaan kaikki liittyneet alkoholiin.

Tuskin jaksaisin aivan kokonaisia Irwinin levyjä, mutta Irwinin parhaat -osastolle on tungosta.

Paluumatkalla kuuntelin Tapio Rautavaaraa. Lukuisten laulujen joukossa ei ollut yhtäkään kappaletta, joka olisi ollut vain tyhjänpäiväinen ralli. Kaikissa oli jokin ajatus. Syviin elämäntuntoihin osuu varsinkin Juokse sinä humma: "Voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla."

Rautavaaran elämässä hämmästyttää hänen monipuolisuutensa. On keihään olympiakultaa ja jousiammunnan joukkuemaailmanmestaruutta. Rautavaara näytteli monissa elokuvissa, ja elämäkerta on lukemisen arvoinen kirja.

Moni tärkeä muusikko on mainitsematta. Seuraavaksi voisin kirjoittaa Jaakko Löytystä.

Unohdettu mahdollisuus

Metsässä vaeltaminen, pilkillä istuminen, liikunta, jooga ja mindfulness ovat nykyaikaisia keinoja henkiseen hyvinvointiin.

Minä puolestani olen havainnut hyväksi menetelmäksi sen, että menee sunnuntaina tavallisiin kirkonmenoihin, sen jälkeen vähän käppäilee ulkosalla ja lopuksi käy hörppäämässä kahvit. Kierroksen jälkeen on tavallisen hyvä olo.

Entäs kirkonmenojen sisältö? - Ainakin minulle saarna on tärkeä. Melkein aina on jokin miettimisen arvoinen ajatus, mutta taso tietysti vaihtelee. Välillä on tosi hyviä. Jos ajatus karkaa, niin antaa karata. Ei sekään aika mene hukkaan. Nykyvirret ovat parempia kuin ennen vanhaan, mutta ne eivät silti ole lempimusiikkiani. Tosin en kuule suosikkejani viihdeohjelmissakaan. Niissä on lähinnä jumputusta ja vilkkuvaloja.

Parasta on, että saa olla reilun tunnin omissa oloissaan. Kukaan ei vaadi osallistumaan eikä taukojumppaamaan. Ei ole ryhmätöitä eikä palautekyselyjä. 

Jos kirkossa käy usein, tulee kirkkotuttavuuksia. Voi harjoittaa myös hyväntekeväisyyttä. Jos kohde ei kiinnosta jonain pyhänä, olen antamatta ja annan joskus toiste kaksin verroin.

Parasta tämä kaikki on säännöllisenä tapana. Lenkkeilemiseenkin pätee, että toiston jälkeen alkaa maistua.

Yhdellä tavalla kirkossa käyminen on ylivoimainen kaikkiin itsehoitoterapioihin nähden. Se toteuttaa etiopialaisen sananlaskun opetuksen: "Sitä sanaa, joka auttaa, sitä et voi sanoa itsellesi."

Ensin on mielipide, sitten haalitaan perustelut

En ota tässä kantaa siihen, onko kotikuntaani Pirkkalaan viisasta rakentaa ratikka. Kirjoitan yleisellä tasolla.

Minua hieman huvittaa, millä varmuudella ihmiset ovat puhuneet tulevaisuudesta. Sopii mennä aikakoneella vuoteen 2019. Kuka silloin arvasi koronaepidemiaa tai kuka ennusti Ukrainan sodan? Tai kuka vielä viime talvena aavisti, että Ukraina hyökkäisi Kurskiin?

Jos ihminen olisi edes kohtuullinen ennustaja, niin sanotut asiantuntijat voittaisivat aina jalkapalloveikkauksessa. Sama pätee talouden kehitykseen. Olen muistellut Etelä-Koreasta kerrottua uutista, jonka mukaan viisivuotias papukaija menestyi sijoituskilpailussa erinomaisesti.

Ratikan kaltaisissa kysymyksissä yritetään tietysti tehdä laskelmia. Yhtälöt ovat kuitenkin niin vaikeita, että huolellisimmatkin skenaariot ovat vain valistuneita arvauksia.

Suurin osa ihmisistä valitsee kantansa jonkinlaisen elämäntunnon perusteella. Tuntuu hyvältä tai ei tunnu. Sitten valitaan tätä elämäntuntoa tukevat tosiasiat tai tilastot.

Jotain päättäjien on kuitenkin päätettävä. Äänestyksen koittaessa on suostuttava arvaamaan, vaikka kaikkia tosiseikkoja ei ikinä saada kokoon. Toisen maailmansodan lopulla Dwight Eisenhoweria syytettiin jahkailusta. Vihdoin hän sanoi: ""Riippumatta siitä miltä sää näyttää, meidän on lähdettävä liikkeelle nyt. Odottaminen voi olla vielä vaarallisempaa. Lähdetään!"

Kutsuttuina lastensa kavereiden perhejuhliin

Hiljattain olin hautajaisissa, joihin isäänsä saatelleet lapset olivat pyytäneet mukaan sukulaisten lisäksi omia kavereitaan. Isä oli ollut heillekin tärkeä. Mieleeni muistuu myös tapauksia, joissa vihkipari on kutsunut häihinsä eräiden kaveriensa vanhempia. 

Nämä vierasluettelot ovat vakuuttavia todistuksia siitä, että jossain on onnistuttu. Eivät vain omat lapset arvosta, vaan myös lasten kavereista on tullut tärkeää lähipiiriä.

Pari onnistumisen selitystä tulee mieleen. Ensinnäkin lasten vielä asuessa kotona heidän kaverinsa ovat olleet toivottuja kyläilijöitä eivätkä suinkaan perherauhan häiritsijöitä. Eteisessä lausutut tervehdyssanat ovat olleet jotain muuta kuin: "Kengät pois!"

Toisena selityksenä on se, että lasten kasvaessa aikuisiksi heiltä ei ole kyselty liikaa eikä tarjoiltu neuvoja, joita he eivät usko tarvitsevansa. Vanha polvi saa olla kiinnostunut lasten ja heidän kaveriensa elämästä, mutta vain kohtuullisesti. Pitää varoa visusti sitä, ettei kiinnostus paisu uteliaisuudeksi.

Muuan tuttu kertoi: "Olin mukana tyttäreni ja hänen kahden kaverinsa ulkomaan reissulla. Ehkä se johtuu siitä, että olen kehittynyt äitinä ja lakannut kyselemästä, mitä aikuiset lapset aikovat tehdä."

Neljästi Jumalan selän takana

Matkustin niin sanotusti Jumalan selän taakse. Pieksämäestä seuraavia junan pysähtymispaikkoja ovat Heinävesi, Vihtari ja Viinijärvi. Anne Sumela väitteli niiden takana Juhani Rekolan ajattelusta.

Harvoja olen arvostanut niin paljon kuin Rekolaa. Tämä pätee sekä hänen elämäntapaansa että ajatteluunsa. Tukholman suomalaisen seurakunnan pappina hän kasvoi legendaksi. Erityisesti Slussenin sissit tunsivat hänet omakseen, nämä ulkoilmakavereiksi pudonneet ruotsinsuomalaiset miehet. Heidänkin voi sanoa eläneen Jumalan selän takana.

Kirjallisessa tuotannossaan Rekola perehtyi syvällisesti siihen eurooppalaiseen kirjallisuuteen, jonka ihmiskuva liittyy Kierkegaardiin ja Dostojevskiin. Myös se on selkäpuolen maailmaa.

Omasta itsestään Rekola sanoi elämänsä loppupuolella: "Minun elämäni päättyy täydelliseen epäonnistumiseen." Eikä hän esittänyt lausumansa päälle tavanomaisia lievennyksiä.

Sodan aikana rintamalla Rekola oli havainnut, että luoti osui yhtä tarkasti niihin, jotka rukoilivat, kuin niihin, jotka eivät rukoilleet. Rekola ei ymmärtääkseni vähätellyt rukouksen arvoa, vaan tahtoi sanoa vain sen, ettei rukousta pidä käyttää ylimääräisten, itsekkäiden etujen hankkimiseen. Rukoilijalle kuuluvat samat uhkat kuin muillekin ihmisille.

Rekola näki valon myös selkäpuolella. Siitä ovat todisteina Reinhold Schneiderin sanat, jotka hän oli valinnut Schneideria käsitelleen väitöskirjansa motoksi: "... onnettomuuden puvussa kulkee armo varmoin askelin läpi aikojen." 

Anne Sumelan väitöskirjaa voi lukea täältä: 

Taivas avautui ja vuoti kellareihin

Kummityttärelle syntyi viime yönä lapsi. Mielet mullistuivat ja vallat kumoutuivat. Kaikki oli ylösalaisin ja suunnat olivat sekaisin. Maailmaan oli ilmestynyt ihmislapsen mittainen kaide, josta kiinni pitämällä voi kävellä.

Jälkeisenä aamuna Gaza unohtuu eikä Donetskin alueella käydä sotaa. Jäätiköt eivät sula, eikä Golf-virta ole vaarassa kääntyä, ja höpsistä sen valtionvelan kanssa. 

Illalla menen jalkapallopeliin, eikä senkään tuloksella ole niin väliä, sillä taivas on auennut ja vuotanut kammioihin ja kellareihin.

Sanokaa vain, että olen väärässä. Sanokaa, että olen unohtanut suhteellisuudentajun ja hukannut laskutaitoni.

En välitä.