Olin Turussa Arvo Pärtin konsertissa. Sen edellä sanoin vierustoverilleni, että kunpa oltaisiin taputtelematta joka välissä.
Hiljaisuus on Pärtin musiikissa yksi soitin, ja aplodeeraaminen peittää hiljaisuuden, tai tarkemmin sanoen pilaa. Pärtin musiikin keskellä taputukset ovat pelkkää meteliä.
Toiveeni toteutui. Konsertin juontaja kertoi heti aluksi, että kaikki kappaleet soitettaisiin ilman taukoja ja siksi suosionosoitukset säästettäisiin loppuun. Siellä ne illan päätteeksi sitten kuuluivatkin, ja se sopi minulle vallan hyvin.
Mielestäni myös tavallisissa kirkonmenoissa on hyvä perinne, ettei taputeta. Kyse on siitä periaatteesta, että kirkossa kiitokset kuuluvat ihmisen sijasta Jumalalalle. Aplodit ehkä sopisivat vaikkapa jouluevankeliumin sanojen jälkeen: "Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa."
Nämä mielipiteeni eivät tietenkään ole trendikkäitä. Nykyihminen haluaa raapustaa oman nimmarinsa joka paikkaan.
Hiljaisuus voi olla suurin kiitos, mitä puhuja tai esiintyjä saa osakseen. Kun Martin Luther King piti kuuluisaan puheensa Minulla on unelma, 250 000 kuulijaa oli sen vaikutuksesta hetken mykistyneesti hiljaa, kunnes kaikki ratkesivat suoraan huutoon.
Muistan myös sen, kuinka flamencokitaristi Toni Jokiniitty (Tony de Maria) esiintyi nuorena poikana lukionsa konsertissa. Nuorelle yleisölle oli uutta, että kitaraa saattoi soittaa klassiseen tyyliin. Hämmästys oli suuri, ja innostuneita taputuksia edeltänyt tauko oli pitkä.
Arvo Pärt -keskus Viron Laulasmaalla on täynnä hiljaisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti