sunnuntai 6. huhtikuuta 2008

Dachau

Olen 1900-luvun lapsia, ja vasta tänä keväänä kävin elämäni ensimmäisen kerran keskitysleirissä. Tälläkään kertaa en matkustanut sinne varta vasten. Münchenissa vain totesin olevani niin lähellä Dachauta, että sinne oli pakko mennä.

Tiettyyn varauksellisuuteen on ollut kaksi syytä. Ensinnäkin ajattelen, että ihmisen kärsimystä on hyvä katsoa hieman kauempaa, jos kaikesta huolimatta on siinä sivullinen. Dostojevskin kynästä on se ajatus, että ihminen aina salaisesti nauttii nähdessään sivullisen kärsimyksen. Kavahdan siis lähikuvia.

Toiseksi olen pelännyt olevani turisti. Viime vuosisadan kauheudet eivät saisi olla matkailunähtävyyksiä.

Dachaussa kumpikaan pelkoni ei toteutunut. Tunsin olevani kärsivistä kohtuullisen matkan päässä, eikä turismi häirinnyt. Rooman Pietarinkirkko on matkailunähtävyys, mutta Dachau oli meditatiivinen kokemus. Siellä ei mussuteltu eväitä, ei availtu juomatölkkejä, ei juostu eikä naurettu, ei tupakoitu eikä levitelty karkkipapereita.

Aika vaitonaisina siellä käveltiin.

1 kommentti:

Sanna kirjoitti...

"Onneksi" osuit juuri Dachauhun. Olen harrastanut tätä aihetta ja eräissä muissa leireissä nuo pelkosi olisivat toteutuneet. Minun ensimmäiseni oli Bergen-Belsen, joka oli ihan pilalla amerikkalaistyylisine turistihömpötyksineen, pompööseine monumentteineen ja kuuluisien uhriensa "hautamuistomerkkeineen". Selitys tälle löytyi, kun huomasimme, että NATO oli ottanut viereiset kasarmit (SS-miesten?) sellaisenaan käyttöönsä...

Elsassin Natzweilerissa oli puolestaan ihan kaikki tallella, joten se paikka meni liian iholle ja uniin.

Dachaussa minua järkytti eniten se, miten lähellä kaupungin talot olivat. Silti ympärillä asuneet ihmiset eivät muka tienneet, mitä naapurissa tapahtui...

Tämä on todellakin aihe, jota ei saa unohtaa, mutta on muistettava varovasti.

t.Sanna (ent. Rautakorpi)