Nyt aatonaattona olin 200 metrin päässä isän haudasta... ja ajoin ohi.
Ei edes tullut mieleen, että siellä hänen hautansa on lumen alla, kynttilää vailla. Joskus keväällä sinne sentään käydään istuttamassa kukkaset, jottei "tule mitään sanomista".
Kirkkoa ympäröivät hautakynttilät kaunis näky, ja arvostan ihmisiä, jotka muistavat hautakäynneillään kuolleita rakkaita. Minä en vain saa siitä tavasta mitään irti. En ole hautaihmisiä.
Isää ajattelen kyllä. Kun alan muistella lapsuuteni jouluja, aloitan aina siitä, että iltapäivän hämyssä käytiin hänen kanssaan hakemassa metsästä kuusi.
2 kommenttia:
Kun on kovin kaukana isan haudasta, niin saannollisesti hanen haudallaan kayminen ei ole vaihtoehto. On vain ne muistot.
Isani haudattiin helmikuussa, ja muistan kuinka tuntui tosi pahalta jattaa hanet sinne maahan yksin, lumisateeseen ja kylmaan. Ei ollut asia tullut koskaan aikaisemmin mieleen muitten ihmisten suhteen. Mutta kun kyseessa oli oma isa, tuo tunto iski yllattavan voimakkaasti.
Minäkään en ole hautausmaaihmisiä. Minulla on monta rakasta vainajaa, mutta muistan heitä milloin missäkin, kotona, työssä, kaupassa. Muistaminen ja kunnioittaminen ei mielestäni tarvitse tiettyä aikaa tai paikkaa.
Lähetä kommentti