Jokaisen vihkipuheeni olen erikseen kirjoittanut. Niiden periaatteellisessa osassa on ilmauksia, joita olen jossain muuallakin lausunut, mutta kahta samanlaista puhetta ei ole ollut.
Olen yrittänyt sovittaa sanani kullekin parille sopivaksi. En ole turvautunut kirkkokäsikirjan valmiisiin puheisiin, vaikka nekään eivät ole kelvottomia.
Vihkiparin puolesta luettavat rukoukset olen sen sijaan ottanut suoraan käsikirjasta. Olen suosinut kahta tai kolmea vaihtoehtoa. Eniten käyttämäni alkaa sanoilla: "Kaikkivaltias, armollinen Jumala. Me kiitämme sinua rakkauden lahjasta."
Tässä rukouksessa on yksi virke hieman häirinnyt. En ole kuitenkaan juuttunut siihen, olen vain mennyt eteenpäin.
Vihdoin viime lauantaina päätin korjata sanamuotoa. Rukouksessa on nimittäin virke: "Jos jokin koettelemus kohtaa, anna sen viedä heitä entistä lähemmäksi toisiaan ja sinua."
Mikä ihmeen "jos"? Sananhan pitää olla "kun".
Elämän harvoja, täysin varmoja asioita on se, että jokaiselle ihmiselle on varattuna vähintään yksi ämpärillinen koettelemuksia. Joku voi väistellä niiltä pitkään, mutta lopulta ne tulevat niin kuin syksy pisimmänkin kesän jälkeen.
Parhaimmillaan nämä koettelemukset lujittavat rakkautta ja opettavat elämässä niin tarpeellista tappioista selviytymisen taitoa. Tätä elämänvaihetta voi riittää pitkään, mutta vihdoin tullaan siihen, että tappioista ei enää voi toipua eikä voi jatkaa niistä huolimatta entiseen tapaan. Silloin on vain hyväksyttävä, että vastassa on se lopullinen koettelemus, josta ei ihmisvoimin selviydy.
Tuo yhden sanan kokoinen viilaus, kun-sanan lausuminen jos-sanan sijasta, parantaa vihkitilaisuuden rukousta ratkaisevasti. Jos siihen syventyy, se voi puhutella uudella tavalla ja olla kannattelemassa nuorta avioparia pitkälle ja kaikkiaan onnelliselle matkalle.
Olen yrittänyt sovittaa sanani kullekin parille sopivaksi. En ole turvautunut kirkkokäsikirjan valmiisiin puheisiin, vaikka nekään eivät ole kelvottomia.
Vihkiparin puolesta luettavat rukoukset olen sen sijaan ottanut suoraan käsikirjasta. Olen suosinut kahta tai kolmea vaihtoehtoa. Eniten käyttämäni alkaa sanoilla: "Kaikkivaltias, armollinen Jumala. Me kiitämme sinua rakkauden lahjasta."
Tässä rukouksessa on yksi virke hieman häirinnyt. En ole kuitenkaan juuttunut siihen, olen vain mennyt eteenpäin.
Vihdoin viime lauantaina päätin korjata sanamuotoa. Rukouksessa on nimittäin virke: "Jos jokin koettelemus kohtaa, anna sen viedä heitä entistä lähemmäksi toisiaan ja sinua."
Mikä ihmeen "jos"? Sananhan pitää olla "kun".
Elämän harvoja, täysin varmoja asioita on se, että jokaiselle ihmiselle on varattuna vähintään yksi ämpärillinen koettelemuksia. Joku voi väistellä niiltä pitkään, mutta lopulta ne tulevat niin kuin syksy pisimmänkin kesän jälkeen.
Parhaimmillaan nämä koettelemukset lujittavat rakkautta ja opettavat elämässä niin tarpeellista tappioista selviytymisen taitoa. Tätä elämänvaihetta voi riittää pitkään, mutta vihdoin tullaan siihen, että tappioista ei enää voi toipua eikä voi jatkaa niistä huolimatta entiseen tapaan. Silloin on vain hyväksyttävä, että vastassa on se lopullinen koettelemus, josta ei ihmisvoimin selviydy.
Tuo yhden sanan kokoinen viilaus, kun-sanan lausuminen jos-sanan sijasta, parantaa vihkitilaisuuden rukousta ratkaisevasti. Jos siihen syventyy, se voi puhutella uudella tavalla ja olla kannattelemassa nuorta avioparia pitkälle ja kaikkiaan onnelliselle matkalle.
4 kommenttia:
Erittäin hyvä kommentti ja tarpeellinen muutos!
Tuohan on ihmiselämän arkirealismia,joka on hyvä muistaa myös juhlan hetkellä. Ei siitä voi pahastua.
Pitääköhän tuo toiseksi viimeisen kappaleen viimeinen lause sisällään toteamuksen siitä,että vielä on kuitenkin jäljellä Jumala,jonka puoleen voi ja kannattaa kääntyä? Näinkö tuo on ymmärrettävissä.
Näinhän se on ymmärrettävä.
Lähetä kommentti