perjantai 12. syyskuuta 2014

Tavisten sensuuri, osa 1/2

Ensin ihastuin

Hautajaisissa osuin Eeva Kilven runoksi mainittuun tekstiin, jonka lastenlapset lukivat isoäitinsä muistoksi:

Kun mummot kuolevat
heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää
ja joistakin mummoista tulee puita
ja he humisevat lastenlastensa yllä,
suojaavat heitä sateelta ja tuulelta
ja levittävät talvella oksansa
lumimajaksi heidän ylleen.

Otin tekstin talteen ja käytin sitä, kunnes sain tietää minua viisaammalta, että runo oli väärennös. 

Sitten hävetti

Hävetti, että olin langennut huijaukseen. Eeva Kilven aidossa tekstissä runon viimeinen rivi kuuluu: "Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia." 

Kyseessä ei ole vähäinen poisto, sillä viimeinen lause kääntää koko tekstin uudelle syrjälle, tuottaa varsinaisen oivalluksen ja muuttaa varsin yksiulotteisen runon monitasoiseksi elämänrunoksi.

Sittemmin olen törmännyt väärennöksen toiseen versioon. Joku amatöörikynäilijä on huijauksesta tietoisena rustaillut tekstiä mielestään soveliaampaan muistovärssymuotoon. Hän on kuvitellut, että pois jätetty viimeinen lause voitaisiin korvata tällaisella latteudella: "Mutta sitä ennen he ovat eläneet elämänsä."

Siinä on jo valhetta valheen päällä: niin kuin varas olisi vienyt kultavaasin ja rikoksen paljastumisen jälkeen olisi tuonut tilalle muovikipon siinä luulossa, ettei kukaan huomaa.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

<3

Anonyymi kirjoitti...

Ainakin minulle intohimo viittaa seksuaalisuuteen, vaikka vallan hyvin tiedän, ettei se ole aivan niinkään. Intohimo on omistautumista ja elämistä räiskyen. Miten tahansa tuo sana määritellään, on hyvin sääli, ettei mummo saa olla intohimoinen. Mummojen lisäksi intohimo siivotaan pois muista ihmisistä- usein myös omasta itsestään. Hautajaispuheissa ihmisestä jää usein kiiltokuvamainen ja samalla -anteeksi ilmaisuni- muovinen kuva. Arkussa makaavaa kuvataan harvoin elämänsä aikana intohimoiseksi tai räiskyväksi. Sääli.