Takapenkkiläisenä rippikirkossa

Kun kerran oli tilaisuus, testasin millainen on takapenkkiläisen konfirmaatiokokemus.

Kirkon pihalta ei löytynyt parkkipaikkaa

Lähdin matkaan hieman liian myöhään, vaikka ajettavaa oli yli sata kilometriä. Olisin muuten ehtinyt paikalle minuuttia ennen, mutta moottoritiellä yllätti kaatosade ja nopeus oli ajoittain pudotettava alle 100 km/h:n. Parkkitilaa ei ollut aivan kirkon lähellä. Rippinuoret jo loikkivat kirkon pihalla kirkkorakennusta kohti, kun minä jouduin kääntymään pihasta pois. Onneksi läheisen marketin edustalla oli sunnuntaina hyvin tilaa.

Autossa oli sattumasateenvarjo. Sen vaaleansininen sävy ei lainkaan sopinut vaatetukseeni, mutta sai kelvata. Kuitenkin vino sade kasteli minut matkallani kirkkoon. Sisälle tullessani tunsin haisevani märiltä vaatteilta. Kirkko oli kiitettävästi täyden oloinen, vaikka takapenkeissä oli sopivasti väljää. Mikähän ihme siinä on, että ihmisten pitää aina istuutua penkinpäähän myöhäisten tulijoiden kulkua haittaamaan eikä keskelle penkkiriviä? Busseissakin osataan täyttää ensin ikkunapaikat.

En tunnistanut juhlakalua

Mahdollisia tervetulotoivotuksia ja muita kirkko-ohjeita en ehtinyt kuulla, mutta alkuvirteen ehdin mukaan. En laulanut, en yleensäkään laula. Takapenkissä oli virsien osalta melko hiljaista.

En ollut nähnyt rippinuorta muutamaan vuoteen, eikä minulla ollut aavistustakaan, kuka hän mahtoi olla niistä kaapuun pukeutuneista. Onneksi minun ei tarvinnut olla häntä siunaamassa.

Kirkonmenojen alkuosa sujui niin kuin ne yleensä sujuvat. Kanttori soitteli hyvin. Ensimmäinen raamatunteksti oli takapenkkiläisen näkökulmasta täysin turha. Nuoret lukivat sen amatöörimäisen epäselvästi, ja muutenkin se oli hankala yhdeltä kuulemalta ymmärrettäväksi.

Saarnaaja  ei keksinyt leiriviikosta mitään sanottavaa

Kiinnostuneena odotin saarnaa. Kaikki kunnia musiikille ja kauniille liturgialle, mutta niin sanottu tavallinen ihminen tekee juuri saarnan pohjalta johtopäätöksensä siitä, onko kirkolla sanottavaa.

Saarnan alussa oli ohut viittaus rippikouluun, mutta niin yleisluontoinen että sen saattoi sanoa mistä tahansa rippileiristä. Saarnatekstinä olleet Jeesuksen sanat olisivat antaneet aihetta moniulotteiseen pohdintaan. Alkuun vaikutti, että saarnasta olisi ehkä tullutkin jotain, mutta juttu tyssäsi pian. Saarnaaja tyytyi moitiskelemaan kirkon julistusta siitä, että Raamattua ei oteta huomioon riittävän paljon ja että opetetaan jopa sen vastaisesti. Epäilin jo, että papin mielessä olivat homojen avioliitot, mutta siitä ei ollut kyse, koska myöhemmin esirukouksessa muistettiin seksuaalivähemmistöjä. Ehkä pappi oli ollut jossain pappien koulutuspäivillä eikä siellä ollut saanut tätä mielipidettään julki.

Itse konfirmoitavaa rippikoulua ei saarnassa käsitelty lainkaan. Minun on täysin mahdotonta ymmärtää, että pappi ei keksi leiriviikosta mitään sanottavaa, kun nuoret ja heidän läheisensä ovat kirkontäydeltä koolla. Luulisi, että sen viikon aikana olisi noussut esiin jotain, joka olisi valaissut puheena ollutta raamatuntekstiä. Edelleen on käsittämätöntä, että yleensäkin hukataan mahdollisuudet sanoa jotain oleellista niille ihmisille, jotka käyvät kirkossa vain harvoin, mutta aivan varmasti miettivät Jumalaa, kirkkoa, nuoruutta, elämänkulkua ja nopeasti kuluvia vuosia, ihmistä, ihmissuhteita, Jeesuksen opetuksia ja omaa elämäntapaa.


Viiden minuutin saarnasesta 7½

Pappi lopetti puhuttuaan viisi minuuttia. Se on liian lyhyt aika minkään teeman käsittelemiseen. Hyvä saarna kestää kymmenen minuuttia, ja joskus se lipsahtaa kahteentoista. Konfirmaation pitää olla riittävän lyhyt, mutta siitä ei saa kokonaan supistaa juuri sitä osaa, joka voi puhutella ihmisiä.

Olen minä huonompiakin saarnoja kuullut, mutta arvosana 7½ ei oikein riitä konfirmaatiopyhänä. Tuskin saarna ketään kovasti kiusasi. Sitä ei huomannut, sen unohti. Tai ei sitä unohtanut, kun sitä ei missään vaiheessa muistanutkaan.

Jo isän tai äidin rippikouluajoilta tuttu laulu

Saarnan jälkeen tuli varsinainen konfirmaatio. Nuoret vastasivat melko pontevasti, että tahtoivat osoittaa uskon elämässään. Pappi puhui sen jälkeen ”nuorten antamasta lupauksesta”. On kummallista, että ihminen sanoo tahtovansa jotain ja sitten tätä tahtomista kutsutaan lupaukseksi. Siinä on huijauksen makua. Tahtominen on tahtomista ja lupaaminen lupaamista. Merkityksensä puolesta verbit ovat kaukana toisistaan.

Konfirmaatiolauluna oli Evankeliumi, jo äidin ja isän rippikouluajoilta tuttu. Sen päälle taputettiin, enkä ikinä totu kirkossa aplodeeramiseen.

Esirukouksessa muistettiin myös kirkon erilaisia järjestelmiä ja eturyhmiä. Tuntui kovin jäykältä ja lakimääräysten noudattamiselta. Olisin jättänyt ne pois, mutta toisaalta rukouksessa kuului myös nuorten ääni.

Kävin ehtoollisella, mutta muut takapenkkiläiset eivät sinne menneet kahta lukuun ottamatta. Rukouksiin ja uskontunnustuksiin kirkon perällä ei juuri osallistuttu, vaikka toisaalta ihmisten käytöksestä ei voinut valittaa. Ei supistu omia asioita eikä räplätty kännykkää. Ei oltu aktiivisia, muttei estetty asiaan perehtyneitä olemasta mukana. Valokuvaaminen pysyi sopivissa rajoissa.

Kirkonmenojen jälkeen rippilapsi hukkui jonnekin

En oikein ymmärrä, miksi rippikoulutodistukset pitäisi jakaa kirkkosalissa heti kirkonmenojen jälkeen. Tosin käytännössä oli se hyvä puoli, että minulle selvisi, kuka se juhlittavanani ollut rippikoulutyttö oli. Hänessä oli kieltämättä äitinsä näköä.

Yhteiskuvaa otettiin kirkossa, kun jumalanpalvelus oli jo päättynyt. Ajan säästämiseksi sen olisi voinut hoitaa jo harjoituksissa. Sillä tavoin päivästä olisi voinut raivata tilaa jollekin muulle.

Ei minulle eikä myöskään tytön perheelle ollut selvää, mihin tyttö hävisi riisuttuaan alban. Aikamme haahuilimme pihalla. Väsyin etsiskelemään ja kävelin autolle. Sade oli tauonnut. Ajoin juhlakotiin ja onnittelin tyttöä vasta siellä.

Sujui muttei riipaissut

Kieltämättä konfirmaatio oli sujuva. En kuitenkaan sanoisi, että se olisi täyttänyt wittgensteinilaisen ehdon ”riipaisemalla meitä ja kääntämällä meidät toiseen suuntaan”.

Äitien puolesta en sano mitään. Ehkä he tirauttivat.