Eilisellä automatkalla kuuntelin radio-ohjelmaa, jossa kulttuurikriitikoksi mainittu Herman Raivio oli päässyt ääneen. Ohjelman esittelyn mukaan hänen ajattelussaan heijastuvat mannermainen filosofia ja yhteiskuntatieteet.
Noin puolet haastattelusta oli tyhjänpäiväistä sanojen taivuttelua. Toisesta puolesta en ymmärtänyt mitään. Siinä välissä oli tyhjä vyöhyke.
Mieleeni tuli suosikkifilosofini Ludwig Wittgensteinin ajatus, että se mikä voidaan ylipäänsä sanoa, se voidaan sanoa selvästi.
Ainakin arki-ilmiöihin pätee, että ymmärrettävä ilmaisu todistaa sanojansa ymmärryksestä. Sekava ja käsittämätön mongerrus pitäisi jättää sanomatta siihen saakka, kun itse on päässyt asiasta perille.
Filosofianhistorian suuruudetkaan eivät aina vakuuta ymmärrykselläkään.
Sören Kierkegaard kirjoitti: "Ihminen on henki. Mutta mikä on henki? Henki on itseys. Mutta mikä on itseys? Itseys on suhde, joka suhteutuu itseensä, tai se suhteen ominaisuus, että suhde suhteutuu itseensä; itseys ei ole suhde, vaan se, että suhde suhteutuu itseensä."
Ymmärtääkö joku? Ymmärtääkö kukaan?
7 kommenttia:
Kyllä Kierkegaard varmaan ymmärsi.
Kierkegaardin Pelko ja vavistus on vaikuttavin teologinen kirja, jonka koskaan olen lukenut. Mutta luin sen nuorena enkä ole sen jälkeen lukenut. Ajattelin kyllä joskus vielä lukea sen ja katsoa, vaikuttaako se yhä.
Ehkäpä sen voisi tarkistaa. Minun silmiini on osunut pelkkää hohhoijaata,
Tuo edellinen hohhoijaata kokenut on siinä minäitte.
Ymmärrettävyys on ihailtava ominaisuus (joka itseltäni tuppaa usein karisemaan), mutta ihmeellinen maailma vaatii, ainakin ajottain, ihmeellistä kieltä.
Kuinka Kristinuskon kolmiyhteys sanotaan selvästi ilman sekavuutta ja käsittämättömyyttä? Ehkä se ei ole ”arki-ilmiö” (ja toisaalta, miksi ei olisi?), mutta ehkä Kierkegaardkaan ei tuossa kohtaa ollut valmistelemassa vastausta tiistai-iltapäiväiseen työhaastatteluun, jossa häntä pyydetään hieman ”kertomaan itsestään”, siitä minkälainen ”ihminen” hän on. Ehkä siinä on käynnissä jokin hämärän raivaaminen, ihmeeseen vastaaminen ihan ihmeellisesti, selvyyden hakeminen asiassa, johon ei koskaan tule selvyyttä. Ja ehkä siinä tapahtuu kaiken lisäksi epäonnistuminen.
Nuori Wittgenstein todella vaati hiljaisuutta asioiden äärellä, joista ei voi puhua. Itse ajattelen, että tällöin on vaihdettava kieltä. Ja usein tämä uusi kieli kuulostaa käsittämättömältä, ainakin ensi alkuun.
Kai voi ajatella, että maailma jakaantuu kahteen laariin: selkeään ja ymmärrettävään arkitodellisuuteen ja sitten kummalliseen hämärään, josta puhutaan hiljaa sopivissa tilanteissa. Ja, että nämä kaksi laaria ovat todellisia, mutta ne vaan tulee pitää erillään. Mutta taipuuko maailma todella näin siistiin toimenpiteeseen? Että ei elämänmenossa yhtään läiky laarista toiseen.
Taitaapa usein roiskua laarista toiseen, vaikka kuinka yrittäisi pitää erillään.
Lähetä kommentti