Opiskeluvuosien loppuvaiheessa annoin opetusnäytteen, jonka arviointia kuulemaan menin Helsingin hienostoalueelle Eiraan. Soitin ovikelloa, ja vanha herra päästi minut sisään.
Vavahdin. Ikänäni en ollut nähnyt missään kodissa yhtä paljon kirjoja. Niitä oli jalkalistoista katonrajaan saakka. Lisäksi oli patsaita niin kuin olisin ollut Ateenassa antiikin osastolla. Tunsin haisevani maaseudulta.
Vanha herra istutti minut keittiöönsä ja tarjosi kahvia ja itse leipomaansa hiivaleipää. Äkkiä jännitys oli poissa.
Keskustelu oli hyvää. Professori antoi minulle perusvinkin hyvän oppitunnin jakaantumisesta kolmeen osaan. Painoin sen mieleeni, ja edelleenkin siinä on kaikki se, mikä didaktiikaksi ja pedagogiikaksi kutsutuista tieteenaloista on ollut käyttökelpoista. Olen soveltanut hänen oppiaan, ja muun olen oppinut omin päin itsekriittisyyttä harjoittaen.
Olin huomaavinani, ettei tämä oppinut pitänyt minua aivan pösilönä. Oli vähän onneakin. Hän joutui hieman haeskelemaan Origeneeseen liittyvää käsitettä: "Apokatastasis... apokatastasis... apoka..."
"Apokatastasis pantoon", osasin täydentää. Olin juuri luennolla oppinut.
"Niin, se juuri se."
1 kommentti:
Tää on hyvä, samalla tärkeetä. Viisas ja kokenut ei tiedollaan brassaile.
Lähetä kommentti