Lapsilla on synnynnäinen varainhankintataito. Jo hyvin pienenä he osaavat valita, kannattaako kääntyä isän vai äidin puoleen.
Osaaminen lienee huipussaan rippikouluiässä, kun tarpeet ovat suurimmillaan eikä niin sanotun oman rahan hankkimiseen ole juuri mahdollisuuksia.
Vähimmällä pääsevät pojat, joilla on sama harrastus kuin isällä aikanaan oli. Isä voi tehdä jopa hankintoja, jotka eivät tulleet pojalle edes mieleen.
Taktiikoita on monenlaisia. Kaikkein sivistyneintä on vedota järkisyihin, kuten siihen että moottorikäyttöinen kulkupeli säästäisi vanhemmat loputtomalta kuskaamiselta. Tämän lajin ovelin versio on vihjailu, joka saa vanhemmat mukamas itse keksimään heille vaivihkaa syötetyn idean.
Kaupankäynnissä myös vanhemmat voivat olla aloitteellisia. Kotityöt ja hyvät koetulokset tuottavat useissa kodeissa rahallisia vastineita.
Moni nuori turvautuu mankumiseen ja ruinaamiseen. Käyttökelpoisimpia tukilauseita on, että kaikilla muillakin on. Brutaaleimmillaan vinkuminen yltyy vääryyden kärsimistä korostaviin huutoreaktioihin tai vaihtoehtoisesti pitkään mököttämiseen ja omatekoisiin masennusoireisiin.
Hyväkään taktiikka ei johda tulokseen, jos ei osaa valita sopivaa aikaa. Jos äiti tai isä kotiutuu ilmiselvästi huonon työpäivän jälkeen, on turha yrittää. Hyvien koulutulosten tai yllättävästi tehtyjen kotitöiden jälkeen on oikea aika yrittää, vaikka perustaktiikkana olisi jokin muu kuin kaupankäynti.
1 kommentti:
Mukava juttu.
Itse innostuin tarkkailemaan lintuja 12v ja seuraavana jouluna sain metsästysharrastaja isältä lahjaksi julmetun kalliit kiikarit. (On muuten ihan hyvät vieläkin omiin tarpeisiin.)
Vähän myöhemmin haluttiin oma pienempi vene, siinä olikin jo vaivaa pitempään selitellä tarvetta. Takaisku tuli kun kaverin äiti sanoi yhteishankinnalle heti päin naamaa "höpö höpö" Mutta mutkien kautta onnistui lopulta. Kyllä noista ja muistakin hankkeista oppii.Eikä niihin aina juuri rahaa tarvittu.
Lähetä kommentti