Suuruudenhulluutta

Sipolan Timo ottaa esiin uutisen, jonka mukaan kuuhun suunnitellaan avolouhoksen tekemistä. Arvaan, että kyseessä on amerikkalainen versio suuruudenhulluudesta.

Täällä Budapestissa olen miettinyt tietysti enemmän suuruudenhulluuden neuvostoliittolaista versiota. Kun Budan linnavuorelta katseli alhaalla olevaa kaupunkia, tuntui käsittämättömältä, miten joku on luullut voivansa perustaa tänne pysyvän, panssarivaunujen voimaan perustuvan valtakunnan. Ei kukaan voi hallita pakkovallalla näin suurta kaupunkia muutoin kuin hyvin rajallisen ajan - tässä tapauksessa yllättävan kauan eli yli neljäkymmentä vuotta. Sitten panssarit lähtivät, mutta lähtivät kuitenkin.

Siitä suuruudenhulluuden neuvostoliittolaisesta versiosta tulee mieleen sekin, kuinka joskus seitsemänkymmenluvulla oli olemassa vakavia ja myös laajasti uutisoituja suunnitelmia, että Siperian joet olisi käännetty virtaamaan toisin päin. Muutoksen jälkeen ne olisivat paremmin palvelleet kolhoosien maataloutta. Suunnitelmia ei onneksi toteutettu, mutta siitä huolimatta on häpeällistä, että kukaan ei pahemmin kysellyt, mitä siitä operaatiosta olisi seurannut maapallon ilmastolle.

Yhdysvallat ja Neuvostoliitto muistuttavat jo nimiensä puolesta toisiaan. Historiansa aikana kumpikin on osoittanut pienempiään kohtaan samaa koppavuutta. Molemmat ovat uhmanneet ihmisen luonnollisia rajoja, joita ei pitäisi ikinä rikkoa. Yksi ero niiden suuruudenhulluudella kuitenkin on ollut: yhdysvaltalaisella versiolla on rahaa.

Tähtitaivas on komea valomainos

Olen tätä kirjoittaessani Budapestissa.

Iloitsen monista asioista, ensinnä siitä, että kielisukulaisten koneilla saa ääkköset toimimaan. Toiseksi iloitsen siitä, että Budapest on hieno kaupunki. Täällä kannattaa olla muutama päivä.

Suurissa kaupungeissa on kuitenkin puutteensa, esimerkiksi se että näissä ei koskaan näe tähtitaivasta.

Tähtitaivas on ehkä vaikuttavinta, mitä ihminen on nähtäväkseen saanut. Sen vuoksi en koskaan unohda sitä yötä, kun matkustin Andeilla yön yli Cochabambasta La Paziin. Kilometreissä mitaten en ole koskaan ollut niin lähellä tähtiä - enkä muutenkaan.

Tähtitaivas ei ole todiste Jumalan olemassaolosta, mutta hiton komea valomainos se on.

Ääri-ei ja ääri-kyllä väittelevät keskenään

Netin maailmankatsomukselliset keskustelupalstat ovat umpisurkeita. Masentavimpia ovat ne keskustelut, joissa väitellään Karjalan palauttamisesta tai ruotsin kielen kouluopetuksesta.

Vielä huonompia ovat uskonnolliset keskustelut.

Jos joku kirjoittaa jotain viisasta kristillisestä uskosta, palstalle ilmestyy heti joku, joka sanoo että älkää hullut uskoko siihen satuun, maailmahan ei ole syntynyt kuusi tuhatta vuotta sitten. Seuraavassa puheenvuorossa taas vakuutetaan, että aivan kaikki totuus löytyy Raamatusta.

Lopulta ääri-ei ja ääri-kyllä väittelevät keskenään ja vakuuttautuvat vastapuolen kummallisuudesta, koska omalla inttämisellään ovat karkottaneet maltillisen väen.

Sami lähti Siperian läpi Kiinaan

Olen lueskellut Antilan Samin blogia (http://samppu.blogspot.com), jossa hän kertoo matkastaan Siperian halki Kiinaan. Tällä hetkellä hän on Beijingissä. Kukaan ulkomaalainen ei voi välttyä siltä tosiasialta, että ollessaan vieraan maan pääkaupungissa hän on turisti, joka noudattaa miljoonien edeltäjiensä kulkusuunnitelmaa. Tämä pätee myös Samiin.
Mutta kertoessaan elämästä Gobin aavikolla Sami on upeimmillaan, ja kun Sami on upeimmillaan, se on upeaa se.

Gobin aavikolla ei ole normaaleja turistien turvajärjestelmiä eikä matkavisioita. Siellä Sami voi kertoa jurtassa asumisesta, tarpeidensa tekemisestä aavikolle ja eksyneiden kimppuun käyvistä susista.

Mieleen tulee Tiinalta ja Tomilta oppimani sana "skrämplääminen". Se taas on Alaskan sanoja ja viittaa siihen, kuinka ihminen poikkeaa normaalilta vaellusreitiltä, vaikkapa tavoittaakseen hienoimmat näkymät. Kulkee normaalien vaellusreittien ulkopuolella maisemassa, joka muistuttaa munakokkelia. Se on vaivan maksamista siitä hyvästä, että näkee enemmän.

Dachau

Olen 1900-luvun lapsia, ja vasta tänä keväänä kävin elämäni ensimmäisen kerran keskitysleirissä. Tälläkään kertaa en matkustanut sinne varta vasten. Münchenissa vain totesin olevani niin lähellä Dachauta, että sinne oli pakko mennä.

Tiettyyn varauksellisuuteen on ollut kaksi syytä. Ensinnäkin ajattelen, että ihmisen kärsimystä on hyvä katsoa hieman kauempaa, jos kaikesta huolimatta on siinä sivullinen. Dostojevskin kynästä on se ajatus, että ihminen aina salaisesti nauttii nähdessään sivullisen kärsimyksen. Kavahdan siis lähikuvia.

Toiseksi olen pelännyt olevani turisti. Viime vuosisadan kauheudet eivät saisi olla matkailunähtävyyksiä.

Dachaussa kumpikaan pelkoni ei toteutunut. Tunsin olevani kärsivistä kohtuullisen matkan päässä, eikä turismi häirinnyt. Rooman Pietarinkirkko on matkailunähtävyys, mutta Dachau oli meditatiivinen kokemus. Siellä ei mussuteltu eväitä, ei availtu juomatölkkejä, ei juostu eikä naurettu, ei tupakoitu eikä levitelty karkkipapereita.

Aika vaitonaisina siellä käveltiin.

Dossikauden kaipuu

Kevään noustessa esiin merkillinen kaipaus valtaa mielen.

Minä kaipaan jopa niitä vanhoja hyviä aikoja, jolloin tietokoneet antoivat miehelle haasteita.

Nykyään vain kiinnittää johdot, ja kone asentaa kaiken itse. Se on kätevää, mutta samalla niin helppoa, että siitä on kadonnut ponnistelun jälkeinen nautinto.

Tietokoneiden pioneeriaikana me asiasta innostuneet miehet teimme omaa sankarimatkaamme tuntemattomaan maailmaan. Olimme Kolumbusta ja Vasco da Gamaa. Yömyöhällä soittelimme toisillemme ja kysyimme neuvoa. Autoimme kaveria siinä, mitä saattoi tehdä, jotta tulostimen sai asentumaan tavalliseen kirjoitusohjelmaan.

Saalistimme koodin pätkiä kuin syvänmeren sukeltajat helmiä simpukoiden sisältä, ja millainen taivaallinen autuus sisältyi siihen tietoon, että komentotulkin kahdenkymmenen merkin merkkiluetteloon piti kirjoittaa yksi puolipiste kaksoispisteen sijasta. Kun sen osasi tehdä, kone taas totteli ihmistä.

Oli voittajan olo.

Sekopäitä

Pääsiäisenä oltiin nuorten kanssa pohjoisessa syventymässä siihen, mitä tapahtui kiirastorstain ja pääsiäisaamunvälillä.

Sekä Oulun että Jämsän pysäytyspaikoilla bussin kyytiin kiipesi tuntematon mies. Vaikuttaa siltä, että jokin kristillinen sekopääryhmittymä oli ottanut kampanjakohteikseen pohjoisesta päin tulleet tilausliikenteen autot. Kummankin miehen sanoma oli sama: "Helvetti on olemassa." Ilmeisesti se on heidän lempiaiheensa, jota haluavat kertoa aina ja joka paikassa.

Sanoman ajoitus oli huonoin mahdollinen. Juuri pääsiäisen jos koskaan olisi pitänyt toitottaa, että kaikki helvetin vallat on kumottu - mitä ikinä ne sitten lienevätkin.

Taas näkee, ettei kirkolta ole ollut lainkaan hassumpi idea sijoitella Raamatun tapahtumat ympäri vuoden kulkua niin sanotun kirkkovuoden mukaiseen rytmiin. Näin on varmistettu, että pappien on puhuttava muustakin kuin ikuisista suosikkiteemoistaan.