Vain hyvät ihmiset kuolevat

En ole vielä niin vanha, että katsoisin sanomalehden kuolinilmoitukset löytääkseni sieltä omia kavereitani, mutta muistokirjoituksia olen lukenut pitkään. Monesta vainajasta tulee mieleen, että olisinpa saanut olla tuonkin lähipiirissä. Olisin oppinut jotain ja olisin saanut hyviä kokemuksia.

Välillä heräilee epäilys. Missä ovat luonnevikaiset, sietämättömät ihmiset? Onko tosiaan mahdollista, että vain hyvät ihmiset kuolevat?

Kaunokirjallisuudessa on purettu korulauseita ja sankaritarinoita. Maailmankirjallisuuden tunnetuin esimerkki lienee Edgar Lee Mastersin Spoon River antologia, jossa hautausmaan vainajat pääsevät sanomaan elämänsä jälkisanat. Kotimaisesta kirjallisuudesta esimerkiksi sopii Pentti Haanpää. Novellissa Kuolinuutinen ollaan metsätöissä. On märkää, eikä työ ole sujunut ja ateria on jäähtynyt. Tihilä lukee pitkälleen heittäytyneenä sanomalehteä. Sieltä löytyy muistokirjoitus Vakoharjusta: "Tunnustettava taloudellinen kyky, joka vaatimattomasta alusta kohosi oloissamme huomattavaan varallisuuteen.”

Tihilä on toista mieltä: "Pohjaltaan murtovaras, maantieryöväri, joka kuitenkin osasi käyttää niitä taipumuksiaan siinä muodossa, ettei poliisilla ollut oikeutta tarttua häntä olkapäähän..."

Sanomalehden mukaan Vakoharjulla on ollut taipumusta uskonnollisuuteen, vaikka hän ei ole vieraalle sitä useinkaan näyttänyt.

Tihilän tulkinta on toinen: "Myöhemmin, hänen sairastellessaan, sitten lienevät ilmenneet ne uskonnolliset taipumukset, ja sairaan onkin kai vaikea välttää kristillisyyttä..."

Kirjailijalla oli vain kiire

Joskus asiat ovat yksinkertaisia eikä niistä pidä etsiä sen kummempia filosofioita. Tämän perustotuuden palautti mieleeni ortodoksikirkon kanttori, joka esitteli ryhmällemme kirkkoa. Hänellä oli paljon kerrottavaa symboliikasta, sillä niin kuin tiedämme, mystiikka elää vahvasti ortodoksisessa uskossa.

Vihdoin joku kysyi, mitä kaikkea kirkon katto symboloi. Vastaus oli maanläheinen: "Tietysti katossa voi nähdä taivaan ja paljon muutakin, mutta kyllä se on siinä ennen kaikkea sen takia, ettei vesi sataisi sisään.

Myöskään kirjallisuuden hienoilla juoniratkaisuilla ei välttämättä ole kovin syvällistä sanomaa. 

Tiedonhaluiset ylioppilaat kysyivät Hannu Salamalta sen bussin symboliikkaa, joka Juhannustansseissa teki kolarin niin, että suurin osa kirjan henkilöistä kuoli. Mitä bussi edusti? Mitä tarkoitti kuolema? 

Salama vastasi: "Voi voi. Mulla oli kaks viikkoa aikaa ennen kuin käsikirjoitus piti jättää kustantajalle ja helvetisti porukkaa niin, että mitä muuta mä olisin niille voinu tehdä?"

Pentti Saarikoski penkkiurheilijana

Marraskuussa 1969 joukko kirjailijoita oli Ruotsissa esittelemässä suomalaista kirjallisuutta. Tuloksena oli kulttuuriskandaali, kun Pentti Saarikoski ja hänen kirjailijakaverinsa Jorma Ojaharju makailivat Göteborgin kaupunginkirjaston esiintymislavalla votkapullosta naukkaillen ja muita esiintyjiä häiriten.

Suomenkielisen Finn Sanomat -lehden päätoimittaja sanoi: "Meillä on suomalaisia juoppoja omastakin takaa, ei heitä tarvitse tuottaa enää Suomesta lisää." Tapaus noteerattiin myös Suomessa. Se valtasi Ilta-Sanomien lööpin, jonka suuressa valokuvassa kaksi kirjailijaa röhjötti pitkin pituuttaan esiintymislavalla.

Saarikoski oli valtakunnallinen runoilijarenttu. Myös naissuhteet herättivät huomiota: "Jos rouva ei ole mieluinen vaihdan."

Kaiken keskellä tuppasi unohtumaan, että Saarikoski oli laajan yleissivistyksen hankkinut kielellinen lahjakkuus. Hän tunsi erityisesti klassista kirjallisuutta ja suomensi sekä Odysseian että Matteuksen evankeliumin. Ensimmäinen slangilla kirjoitettu ja suomeksi ilmestynyt romaani Salingerin Sieppari ruispellossa tuli julki Saarikosken ansiosta.

Myös ihminen unohtui. Uusimpaan Parnassoon kirjoittamani essee tuo esiin Saarikoskesta yllättävän puolen. Kaikkien kulttuuriharrastustensa keskellä hän oli penkkiurheilija. Hän harrasti itsekin liikuntaa, erityisesti hiihtoa, joka toi hänelle mielenrauhaa. Saarikosken mielestä urheilu oli yhtä viisasta toimintaa kuin runojen kirjoittaminen, yhteiskunnan valtarakenteiden muuttaminen tai linnunpönttöjen rakentaminen. ”Urheilu on menneisyyden vaalimista ja vanhojen tapojen säilyttämistä. Se on sillä tavoin sivistystä.”

Parnasso on Suomen johtava kirjallisuuslehti, joka pitäisi löytyä ainakin kirjastosta.

Voi rakkaat lapset!

Torikahvilassa näin, kuinka nuori tyttö ja poika olivat tarrautuneet toistensa käsivarteen ja pitelivät kiinni niin kuin eivät hellittäisi ikinä. Heidän katseeseensa ei mahtunut ketään muuta, ja kotona odottavat matematiikan laskutehtävät olivat tyhjän kanssa yhtä (x = 0). He olivat rakastuneet ensimmäisen kerran.

Olin onnellinen heidän puolestaan. Se riemu ei voinut olla tarttumatta.

Mutta sisälläni tiesin, että voi hyvät lapset, tuohan päättyy välttämättä itkuun ja murheeseen. Ihmislapsen on opeteltava kuolemat ja särkyneet rakkaudet. 

Olen lukenut, että jo oppiakseen kävelemään hänen olisi lyötävä päänsä kaksituhatta kertaa.

Kuinka monta epäonnistunutta rakkautta tarvitaan ennen kuin on aikuinen? Kuinka monta kuolemaa ennen kuin on saavuttanut sen ymmärryksen, jonka olisi saatava kokoon viisaaksi tullakseen? Ehtiikö ikinä niin pitkälle? Vai käykö niin, että sen saavuttaessaan se on jo ohi?

Mihin normaali ihminen tarvitsee lyhytpiippuista käsiasetta?

Revolveri on lyhyt käsituliase, jossa makasiinina toimii pyörivä rulla. Sellaisen aseen oli muuan kahdentoista ikäinen vantaalaispoika saanut haltuunsa. Vantaan ampujan lisäksi myös Jokelan ja Kauhajoen ampujat ovat käyttäneet käsiasetta, joka mahtuu taskuun tai koulureppuun.

Ratkaiseva kysymys on, mihin tavallinen ihminen tarvitsee lyhytpiippuisia käsiaseita. Eihän niillä voi ampua muuta elävää kuin ihmisiä. Pistoolin kanssa kuljeskelija on poliisi, huumerikollinen tai kouluampuja. Poliisin ymmärrän ja hyväksyn.

Jos joku haluaa välttämättä harrastaa pistooliammuntaa, säilyttäköön asettaan ampumaradalla lukkojen takana. Mielenvikaiselle sekin on vaarallinen laite niin kuin vuoden 1999 tapaus todistaa. Silloin kolmekymppinen nainen surmasi Helsingin Albertinkadun ampumaradalla kolme itselleen tuntematonta miestä. Lapset eivät kuitenkaan pääsisi käsiksi ampumaradalla säilytettäviin pistooleihin.

Vaarin pitkäpiippuisen hirvikiväärin kanssa on vaikea lähteä koululle luokkatovereita ampumaan. Saahan silläkin toimitettua perheenjäsenen hengiltä, mutta niin saa myös puukolla ja keittiöveitsellä.

Puolimatkan vääryys

Olen laihojen kompromissien kannattaja. Olen yrittänyt opetella sitä taitoa, että tullaan puolitiehen vastaan. Jossain on kuitenkin raja, ettei käy. Tältä pohjalta on tämä koulumuisto. 

Neljännen luokan opettajamme valitti meidän meluavan liian paljon sillä välillä, kun olimme tulleet välitunnilta eikä opettaja vielä ollut luokassa. Niin hän määräsi suosikkityttönsä valvomaan muita oppilaita. Tyttö seisoi luokan edessä, ja kun joku sanoi jotain, hän kirjoitti taululle meluajan nimen ja sen viereen viivan. Viiva merkitsi aina viiden minuutin jälki-istuntoa.

Luokassa oli totinen hiljaisuus, koska kaikki halusivat välttää rangaistuksen. Satuin kuitenkin kerran kääntämään päätäni. En sanonut mitään, mutta valvojatyttö kirjoitti nimeni taululle ja sen perään viivan. Hermostuin. Vääryyttä vastaan oli kapinoitava ja kapinaan taas tarvittiin ääntä, ja mitä enemmän valitin, sitä enemmän taululle ilmestyi viivaa viivan perään. Olin kääntänyt päätäni yhden kerran ja lopputuloksena oli melkein kahden tunnin jälki-istunto. 

Opettaja tuli luokkaan. Tyttö ja minä selitimme asiaamme, ja opettajan oli varmaan vaikea saada selville, mitä oli tapahtunut. Lopulta hän antoi tuomionsa. Jäljelle jäi kuusi viivaa eli puoli tuntia istumista. 

Se oli kompromissi.

Kalliot murskataan soraksi kengänpohjien alle

Pääsiäistä edeltäneellä mummolan reissulla luin Kouvolan sanomia. Siellä oli jutun aiheeksi nostettu katupöly. Ilman likaisuus ja kengänpohjien alla kuulalaakereina pyörivät kivenmuruset ovat niitä syitä, jotka saavat minut ahdistumaan huhtikuusta. On tosin muitakin syitä.

Kouvolan sanomat kertoi, että talven aikana kaduille on levitetty hiekkaa melkoinen määrä. Siitä voitaisiin koota Kouvolan torille yli kolmen metrin tasakattoinen kasa. Enimmäkseen hiekka tehdään kallioita murskaamalla. Uusiokäyttö ei toimi, koska talven aikana kivet kuluvat ja pyöristyvät.

Väkisin mieleen tulee kysymys, milloin kalliot loppuvat. On jo huomattu, että meriin ei voi loputtomasti kaataa mitä hyvänsä. Edes avaruus ei tunnu riittävän ihmisen romuille.

Ainakin rakennushiekasta on maailmassa pulaa. Sahara ei auta, koska sen hiekka on väärää kokoa. Taivaalle noustessaan se saa aikaan kauniita auringonlaskuja, mutta niistä ei rakenneta asuntoja hometalojen tilalle.