Miten kävi nuoruuden kirjarakkauksille?

Olohuoneessamme on lapsuudenkotini peruja oleva arkku. Sen sisältä löytyvän Papillonin luin kymmenen iässä. Vieläkö se säväyttäisi?- Ehkäpä.

Samoihin aikoihin tutuksi tulleen Monte Christon kreivin olen lukenut aikuisena myös aikuisena. Siinä oli yhä jotain kiehtovaa. Miehelle tehtiin vääryyttä, mutta yllättävä rikastumisensa jälkeen hän palasi kostamaan. Hän teki mitä teki ja purjehtii pois. Mitäs tähän olisi lisäämistä? 

Kaikki nuoruuden kirjarakkaudet eivät ole toimineet. Hermann Hessen Arosusi jäi uusintakierroksella kahdeksaankymmeneen sivuun. Se on hyvä kirja mutta vain nuorelle ihmiselle. Saman kirjailijan Lasihelmipeli teki lukion loppuaikoina vaikutuksen, mutta nykyään en jaksaisi sitä sivuakaan. 

Tänä vuonna olen testannut Niko Kazantzakiksen Pyhää köyhyyttä, joka on romaani Franciscus Assisilaisesta. Nykyisetkin ajatukseni vaurastumisen ja varallisuuden turmiollisuudesta johtuvat osin häneltä. Jaksoin lukea Pyhän köyhyyden loppuun, mutta kirjana se ei puhutellut. Aika ei ollut enää sopiva.

Franz Kafka on kestänyt suosiossani. 

Musiikki on säilynyt kirjoja paremmin. Kun Neil Youngin After the Gold Rush lähtee soimaan, tuntuu samalta kuin aivan alussa.

Viisi ehdotustani rauhan palkinnon saajiksi

Minua ei pyydetä raateihin. Niinpä rupesin itse raadiksi ja valitsin ehdokkaat rauhan palkinnon saajiksi. Listani nimet ovat aakkosjärjestyksessä:

Eva Biaudet, kansanedustaja. Yksinäisyyttä pelkäämättä Biaudet yrittää säilyttää politiikan realiteettien keskellä johdonmukaisuuden ja rehellisyyden rippeet. Kavereita ei näytä olevan oikein missään.
Marcelo Bielsa, jalkapallovalmentaja. Bielsan joukkue Leeds United pelasi viimeisiä otteluitaan noususta Valioliigaan. Leeds teki Aston Villaa vastaan epäreilun maalin, jonka jälkeen Bielsa määräsi pelaajansa päästämään tahallisen hyvitysmaalin. Sen mukana Leedsin nousu jäi haaveeksi.
Harri Henttinen, naapuriseurakunnan pappi. Vierastan meikkaavan ja värikkäitä vaatteita suosivan Henttisen pukeutumistyyliä. En innostu hänen puheistaan, sillä olen katsomuksiltani paljon karumpi ja harmaampi. Silti Henttinen ansaitsee kunnioitukseni. Hän on rohkea ihminen, joka tulee merkillisesti toimeen muidenkin kuin kaltaistensa kanssa.
Geir Lippestad, asianajaja. Lippestadia arvosteltiin ankarasti, kun hän suostui 77 ihmistä surmanneen Anders Breivikin asianajajaksi. Hän onnistui kuitenkin vakuuttamaan suuren yleisön siitä, että näin tehdessään hän parhaiten kunnioitti norjalaista oikeusvaltiota, jossa jokainen ihminen tulee asiallisesti tuomituksi. (Tarkemmin tässä blogissani.)
Jenni Vartiainen, muusikko. Vartiaisen Missä muruseni on? on niin herkkä ja kaunis rakkauslaulu, että sen kuultuaan ei voi lähteä ammuskelemaan tai ilkeilemään.

Minullakin on lapsuuden trauma

Jokaisessa merkittävässä elämäntarinassa on omat traumansa. Niinpä poikkean henkilökohtaisia paljastuksia karttelevasta linjastani ja kerron lapsuuteni kipeästä hetkestä.

Vuonna 1968 englantilainen Manchester United ja portugalilainen Benfica olivat selviytyneet Euroopan Cupin finaaliin, joka vastasi nykyistä Mestareiden liigan loppuottelua.

Kentällä vilisi ajan supertähtiä. Benfican suuri nimi oli Mosambikissa paljain jaloin pelaamisen aloittanut Eusébio, joka oli voittanut edellisten MM-kisojen maalikuninkuuden ja valittu turnauksen parhaaksi pelaajaksi.

Manchesterissa pelasi Bobby Charlton, joka on hyvä ehdokas kaikkien aikojen parhaaksi englantilaispelaajaksi. Juuri vuonna 1968 hänet valittiin Euroopan toiseksi parhaaksi. Voiton vei hänen seurakaverinsa George Best, joka tunnettiin pallotaituruutensa lisäksi riehakkaasta yöelämästä. Häntä kutsuttiinkin viidenneksi beatleksi.

Tulossa oli suuri spektaakkeli, joka lopulta ei pettänyt odotuksia. Varsinaisen peliajan jälkeen tilanne oli tasan, mutta jatkoajalla manchesterilaiset tekivät yhdeksässä minuutissa kolme maalia.

Pelin piti alkaa iltakymmeneltä. Äiti kuitenkin kielsi katsomasta, koska yöuni jäisi liian lyhyeksi enkä jaksaisi herätä aamulla kouluun.

Vesi kuuluu kaikille

Ajatus siitä, että joku voisi omistaa vesivarat on outo. Yhtä kummallinen olisi ajatus siitä, että joku voisi hankkia omakseen hengitysilman - vaikkapa vain vähemmistöosuuden siitä.

Niinpä muistan erinomaisesti espanjalaisen filmin Sade kuuluu meille. Se on elokuva elokuvan tekemisestä. Innokas eurooppalainen ohjaaja oli valinnut aiheekseen Kolumbuksen ja sen, kuinka espanjalaisvalloittajat ovat sortaneet alkuperäisväestöä. Tarinassa kuvaukset sijoitettiin kustannussyistä Boliviaan, koska siellä saatettiin palkata avustajiksi köyhiä intiaaneja muutaman dollarin päiväpalkalla. 

Elokuvan tekeminen häiriintyi, kun kuvauspaikalla Cochabambassa intiaanit olivatkin kapinassa. Vesilaitos oli yksityistetty, eikä heillä ollut enää varaa veteen. Tältä osin Sade kuuluu meille perustuu vuoden 2000 historiallisiin tapahtumiin.

Kertomuksen varsinainen jännite syntyi siitä, että tärkeässä elokuvaroolissa ollut intiaani oli aktiivisesti mukana myös vesikapinassa. Ohjaajaa kiinnosti ennen muuta vain hänen oma filminsä. Niinpä hän vaati, ettei tämä intiaani osallistuisi mihinkään, mikä voisi vaarantaa elokuvan valmistumisen.

Oltiin uudessa asetelmassa. Äkkiä elokuvan tekijät olivat osa sitä ongelmaa, jota he olivat tulleet kuvaamaan.

Icíar Bollaínin elokuva Sade kuuluu meille kertoo intiaanien vesikapinasta.

Örkenyn Minuuttinovelleja

Unkarilaisen kirjailijan István Örkényn kirja Minuuttinovelleja sopii ihmiselle, jonka aika on pieninä palasina maailmalla. Teoksen sisältönä lyhyitä kertomuksia, jotka ehtii lukemaan suunnilleen minuutissa, kun keittää löysiä kananmunia tai puhelinnumero tyyttää varattua.

Esimerkistä käyköön Örkenyn novelli Vapahtaja. Se kertoo kirjailijasta, joka oli saanut yöllä näytelmänsä valmiiksi. Hän keitti aamukahvin, käveli alas rantaan ja etsii käsiinsä soutajan. Hän pyysi soutajaa viemään hänet vesille.

Niin mentiin Unkarin suurimmalle järvelle Balatonille. Hetken kuluttua kirjailija kysyi soutajalta, vieläkö ranta oli näkyvissä. Ja olihan se. Kyllä ranta näkyi vielä. Ei muuta kuin soudettiin lisää. Pysähdyttiin ja kirjailija kysyi taas samaa, mutta ranta oli yhä näkyvissä. Kolmannella kerralla ei enää ollut, ja niin pysähdyttiin.

Sitten tulee novellin loppu. Se menee näin: 
"Kirjailija potkaisi sandaalit jalastaan ja nousi seisomaan."
- Vetäkääpä airot sisään, hän sanoi. - Yritän hieman kävellä vetten päällä.

Ja mikä oli tarinan opetus? En minä tiedä. Hyvistä kirjoista harvoin tietää. Sitä jää vain miettimään.

Yhdestä huitaisusta tuli neljätoista vuotta

Muiden Helsingin Sörkan kavereidensa kanssa Henri vietiin sotaa pakoon jonnekin Keski-Suomeen. Heitä syytettiin aina, kun jotain oli sattunut. Oli huonot lähtökohdat tai korttipelin kielellä huono käsi.

"Mutta ehkä kaikki johtui vain siitä että...", Henri sanoi, "kerran oltiin ulkona ja tuli riitaa, tytöistä ehkä. En tarkoittanut. Satuin vain huitaisemaan, mutta kaveri horjahti ja löi päänsä pyörätelineeseen ja siihen kuoli."

Ensikertalainen pääsi lyhyellä tuomiolla, mutta siitä tuli silti pitkä reissu. Henri lusi neljätoista vuotta. Se ei sopeutunut vankilaan, karkasi, joutui kiinni, karkasi ja joutui kiinni ja lopulta millään ei ollut väliä. Vaikka olisivat pitäneet siellä kuolemaan saakka ja pikkuisen yli. 

Kun se lopulta yli kolmekymppisenä miehenä pääsi siviiliin, maailma oli vieras paikka. Ei tiennyt miten avataan pankkitili tai pyydetään naista tanssiin.

Kun minä tulin tuntemaan Henriä, se oli jo vanha mies. Muistan, kuinka joku oli pyytänyt sitä lapsiaan kaitsemaan ja niistä se tykkäsi. Poliisiradiota se kuunteli salaa. Se oli sen harrastus.

Lopulta tuli syöpä. Maha oli turvoksissa niin kuin sisällä olisi ollut kukkakaali, kivestä tehty. Olin sen luona sairaalassa ja se pyysi käymään pankkiasioillaan, ja niin kävin nostamassa sille seitsemänsataa. Se oli hänen saaliinsa elämältä. Vielä oli sairaalaan pyjama ja putkisukat, jotka eivät pysyneet jaloissa.

Sairaus tykkää että siitä puhutaan

Sairaus tykkää, että siitä puhutaan. Se intoutuu kasvamaan, kun se huomataan. Kun pidät sitä esillä, se valtaa mielesi ja siitä tulee elämäsi keskus. Se määrittää, mikä on suotavaa ja mikä on haitaksi. Se rajaa sinulle kuuluvat elinalueet ja kertoo, että kaikki vähänkin epäterveellinen on sairaudelle hyväksi, se on vihollisen maata, jonne ei pidä mennä. Se on elämäsi päätähti sinun itsesi sijasta. Se on näköisesi kaksoisolento, joka vie sinulta paikkasi.

Kun jaat auliisti diagnoosia ja tilannearviota, tuttavasi alkavat nähdä sinut sairautesi oirekimppuna. He eivät enää kysy, mitä sinulle kuuluu vaan miten sinä voit. Olet ennen muuta sairautesi, tai ainakin sairaus on ulkoasusi, joka on ainoa mikä sinussa kiinnostaa. Ei haittaa, jos lääkäri ei muista nimeäsi, sillä he voivat palavereissaan viitata sinuun sairautesi mukaan.

Jos olet tavallinen tallaaja, joka olisi halunnut olla enemmän, sairaus tekee sinusta erityisen. Siitä voi puhua niin kuin sotamuistoista, perheen koirasta tai vesivahingosta. Se takaa, että kerrankin kelpaat puheenaiheeksi. Saat lohtua ja sinua säälitään. Vaivojasi voivotellaan.

Jos taas satut olemaan unohdettu julkkis, pääset vielä kerran etusivuille. Saat kertoa tarinasi ja nousta puheenaiheeksi unohdettujen iskelmätähtien kaatopaikalta. Ehkä vanhoista levyistäsi otetaan uusintapainos ja joku laulaa sinua karaokessa.