Olen viimein keksinyt, miksi on niin vaikea vastata kysymykseen, mitä kuuluu. Varsinkin jos kysymykseen liittyy jonkinlainen vaihtoehto "hyvää vai huonoa", vastaaminen muuttuu mahdottomaksi.
Lapsi elää yhtä ainoaa elämää. Jos hän on surullinen, hän on kokonaan surullinen. Jos hän on iloinen, hän on kokonaan iloinen. Aikuisena taas huomaa pelaavansa suurta monivalintapeliä.
On ainakin kymmenen kohtaa, joista oma elämä koostuu. Arvioidakseen omia kuulumisiaan olisi sanottava jotain lastensa elämästä. Ei paljon naurata, jos omia lapsia itkettää. Sitten ovat muut perhe-elämän kysymykset ja avioliitto tai vastaava.
Entä miten on omien vanhempien vointi? Millaista on työssä? Kykeneekö lyhentämään lainansa? Onko sisarusten kanssa perintöriitoja? Kuinka on terveyden laita? Rettelöikö naapuri, jonka kanssa jaetaan samaa kuusiaitaa? Entä omat harrastukset? Tuliko autoon ikävä lommo? Vuotaako katto?
Siinä on sellainen liuta kysymyksiä, että niihin kaikkiin ei voi millään olla yleistä vastausta.
Yksinkertaiseen kuulumiskysymykseen rehellisesti vastatessaan joutuisi punnitsemaan tarkkaan, miten painottaa eri asioita. Siihen ei kadunkulmassa ole mahdollisuuksia, ja niin sitä vastaa: "Ei mitään erikoista:"
Eikä sekään ole totta.
1 kommentti:
"Mitä kuuluu?" on ihan hyvä kysymys kohdattaessa,jos osapuolilla on toisilleen aikaa.
Monasti on harmittanut,kuinka kysymyksen tekijä samanaikaisesti viestii muulla olemuksellaan suurinpiirtein,että "ethän vaan ala kertoon...ei mulla olisi oikein aikaa...kunhan vai tavan vuoksi kysyin." Ei tähän voi vastata muuta kuin että ,eipä mitään erikoista.
Nämä kadunkulmatapaamiset voi hyvin kuitata "kiva kun nähtiin" ja toteamalla jotakin senhetkisestä säästä.
Kuulumiset vaihdetaan rauhassa alas istuen ja toiselle aikaa antaen.
Lähetä kommentti