Tätä kirjoittaessani olen juuri tullut Wienistä Bratislavaan. Tarkoitukseni on mennä pohjoista kohti Zilina-nimiseen kaupunkiin.
Kaikki matkatavarani ovat pienessä repussa, joka mahtuu lentokoneen käsimatkatavaroihin. Siellä on niukka valikoima vaihtovaatteita ja miniläppäri. Takin taskussa on kaksi kännykkää.
Uuden tekniikan ansiosta välttyy monenlaiselta sähläämiseltä. Netistä voi katsoa kartat, aikataulut, sijainnit ja näkemisen arvoiset asiat. Kotiin saa yhteyden milloin tahansa.
Jotain tässä kuitenkin menettää. Hukassa on esimerkiksi eksyksissä olemisen tunne, joka on merkittävimpiä ihmisen peruskokemuksia. Ei voi löytää takaisin eikä tulla löydetyksi, ellei ensin ole ollut hukassa.
Vielä surullisempaa on, että nykyajan matkamies ei voi tehdä samaa matkaa ihmisen sisimpään yksinäisyyteen kuin ennen kännyköitä ja modernia kommunikaatiotekniikkaa.
Nuorena miehenä reissasin kolme ja puoli kuukautta Etelä-Amerikassa soittamatta kertaakaan kotiin. Kerran sentään yritin, mutta julkisten puhelinten tekniikka ei toiminut eikä kannustanut yrittämään toistamiseen.
Kun vihdoin tulin kotiin, kysyn ensimmäiseksi, olivatko kaikki ihmiset elossa. - Kummitäti oli kuollut.
Minä tunsin käyneeni kaukana, mutta vielä enemmän jossain syvällä. Olen varma, että tämä matka ei onnistu enää 2010-luvulla.
2 kommenttia:
Kyllä se kai mahdollista vieläkin on, mutta "sisin yksinäisyys" kun ei ole niitä mukavimpia matkakohteita ja sinne pääseminen vaatii nykyään ponnisteluja, matka jää melkein poikkeuksetta tekemättä.
Jotenkin näen tässä ajassa sen rikkaan miehen ja neulansilmä -tarinan. Noiden peruskokemusten ja oman itsensä löytäminen on nykyään vain niin vaikeaa. Sitten vain surffaillaan mukavasti ympäri maailmaa etsimässä tehokkaasti sitä jotain, mikä piiloutuu koko ajan yhä paremmin ja paremmin nimenomaan tuohon mukavuuteen ja tehokkuuteen.
En minäkään yksinäisyyteen matkallani ole törmännyt. Mutta ei se ole ollut kyllä tarkoituksenakaan.
Aika nopeasti tama todellisuus on muuttunut. Kun olin vaihto-oppilaana 80-luvun lopulla, niin kotiin tuli soitettua koko vuoden aikana ehka 4 tai 5 kertaa. Aika tyyrista oli se soittaminen - ainakin taala minuutilta. Ihan vanhanaikaisia kirjeita lahetin aidille kuitenkin uskollisesti kerran viikossa. Nykyaan puhun sinne koto-Suomeen kolmella dollarilla kokonaisen tunnin, Skypella ollaan yhteydessa ilmaiseksi, ja Facebookista saan tuttujen ja sukulaisten uutisia nopeammin kuin Suomessa oleva perhe. Suomen uutisotsikotkin tulee luettua paivittain.
Matkailu ei taida tosiaankaan olla helpoin tapa loytaa sita sisinta yksinaisyytta. Suomalainen korpimaisema saattaisi olla hyva paikka. Mielestani tuota yksinaisyytta kylla tarvii ihan saannollisin valiajoin. Nykyaan pitaa tyytya yksinaisiin hetkiin omassa autossa ruuhkaliikenteessa.
Lähetä kommentti