Jokseenkin näihin aikoihin vuodesta valmistauduin nahkiaisiin. Olin silloin melkein yhdentoista ikäinen, juuri uuteen kouluun vaihtanut ja kouluni nuorinta ikäluokkaa.
Kahta vuotta vanhemmilta oppilailta tuli koulujärjestelmän hyväksymä määräys, että nahkiaispäivänä kaikkien poikien oli tultava kouluun hame päällä. Uhattiin, että huonosti kävi, jos uskalsi uhmata käskyä. Tyttöjä nöyryytettiin jollain muulla tavalla.
Vain yksi poika jätti pukematta hameen, mutta turpaansa hän ei saanut. Hieman varovaisesti hän kuitenkin liikuskeli sen päivän.
Päivän päätteeksi oli iltatilaisuus, jossa ekaluokkalaisia nolattiin. En ole koskaan ollut atleetin näköinen, mutta kolmen muun pienen pojan kanssa minun piti pullistella lihaksiani yleisön edessä. Onneksi en oikein ymmärtänyt, mille naurettiin. Pukuhuoneessa piti syödä pippurilla maustettua mössöä.
Elossahan siitä selvittiin. En muista, että juuri tuosta päivästä olisi jäänyt mitään erityistä traumaa. Siinä se meni kaiken muun kammottavuuden ohella. Jo neljän ensimmäisen kouluvuoteni aikana olin oppinut, että isommilta sai milloin tahansa turpaan, ellei heidän joukossaan sattunut olemaan jotakuta suojelijaa.
Kaksi vuotta myöhemmin meidän ikäryhmältämme otettiin mahdollisuus laittaa vahinko kiertämään. Nahkiaisperinne kiellettiin. Syynä oli, että erään opettajan poika oli nyt ensimmäisellä luokalla. Hänellä oli niin vaikutusvaltainen suojelija, oma äiti, että koko perinne kiellettiin. Sekin oli kaksitoistavuotiaan mielestä epäoikeudenmukaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti