Sen tietää samalla tavoin kuin äitinsä, äidinkielensä tai sen mistä olet kotoisin. Et laita kaikkia maailman äitejä järjestykseen ja valitse niistä sitä, jolla on parhaat ominaisuudet. Äidinkielesi omaksumista et aloita kuuntelemalla ääninäytteitä ja päättelemällä niistä kielen kauneutta, käyttökelpoisuutta ja opittavuutta. Sinä vain alat puhua sitä, mikä sinulle on annettu. Kun haluat tietää, mistä olet kotoisin, älä luule että vastauksen saa karttaharjoituksilla.
Ja kun äitienpäivänä kirjoitat korttiin "Maailman parhaalle äidille", et varmaan tarkoita sanoa, että kortin saaja on voittanut jonkin vertailutestin.
Omaa uskoa ei valita niin kuin Tinderistä kumppania tai Bilteman luettelosta porakoneita. Se tulee sinuun niin kuin lapsuudenmaisema. Se on sinulle lahjoitettua niin kuin isäsi ja äitisi.
Tai uskosi voi tulla sinuun niin kuin tyttö/poika löytää pojan/tytön. Yhtäkkiä hän istuu vierelläsi tai vastapäätä. Olet vain sisäisesti varma ja ainakin riittävän vakuuttunut, että hän tekee elämällesi hyvää. Vertailutestit eivät enää kiinnosta sinua, koska tiedät, että hän on siinä, ja sinun tehtäväsi on vain suostua siihen elämäntarinaan, joka sinulle on annettu. Kuljet hänen kanssaan etkä enää mieti vaihtoehtoja. Et välitä siitä, että joku on löytänyt jonkun toisen.
Usko on sen tutkimista, mikä sinulle on annettu. Jos päätät ottaa sen, olet käsittänyt väärin, sillä sen voit vain saada.
8 kommenttia:
Eli kuitenkin on samanarvoista oletko kristitty tai muslimi tai minkätahansa uskonnon edustaja? Yhtä hyviä ne ovat ihmisen oman olemisen kannalta. Koska jokainen on tänne heitetty johonkiin tilanteeseen, tiettyihin reunaehtoihin (äiti, kieli, kotimaa jne.), jotka määrittävät henkilökohtaista elämää, joten uskostakin muodostuu vain yksi kontingentti tekijä muiden joukossa.
Jos kristinusko jostain syystä näivettyisi muiden uskontojen tieltä, mitään vallan kamalaa ei kuitenkaan olisi käynyt, sitten vain ihmiset jatkaisivat elämäänsä hieman erilaisin annetuin eväin, hieman eri vinkkelistä, mutta yhtä hyvin niinkin pärjäisi.
Päätelmäsi on täysin oikea. Sen ongelma on kuitenkin se, että se on eräänlaista matematiikan logiikkaa, joka ei toimi rakkauden eikä myöskään uskon maailmassa.
Hyvästä autostasi voit sanoa: ”Jos minulla ei olisi tätä autoa, minulla olisi jokin toinen auto ja olisin siihen yhtä tyytyväinen ja ajaisin sillä yhtä mieluusti kuin tällä.” Matemaattinen logiikka sopii tavaroiden maailmaan.”
Rakkaallesi et kuitenkaan voi sanoa: ”Jos minulla ei olisi sinua, minulla olisi joku toinen ja olisin hänen kanssaan yhtä onnellinen kuin sinun kanssasi.”
Lapsillesi et voi sanoa: ”Jos minulla ei olisi teitä, minulla olisit jotkut toiset lapset ja he olisivat minulle yhtä tärkeitä kuin te olette.”
Tai tietysti voit sanoa, mutta sanottuasi särjet rakkauden maailman ja sinulle jää vain tavaroiden ja kaupankäynnin maailma, jossa esineitä ostetaan, myydään ja vaihdetaan, mutta ei saada lahjaksi.
Pakko vielä palata lähetyskäskyn verran, koska kaiken tämän valossa se hämmentää. Eikö siinä jollain tapaa kuitenkin väitetä, että sille toisen saamalle rakkaalle/äidinkielelle/uskolle kuitenkin löytyisikin parempi vaihtoehto ja hänen kannattaisi ennemmin laittaa uskonsa tähän? Eli miten edellä sanotun pohjalta voidaan sitten kuitenkin määrätä levittämään juuri jotain nimenomaista uskontoa?
Aatteiden, uskontojen ja yhteisöjen logiikka on taas toinen kuin ihmisyksilöiden logiika. Ne eivät koskaan ole toistensa rakastavaisia. Aatteet ja maailmankatsomukset on luotu leviämään niin kuin käärmeet on luotu luikertelemaan. Se on niiden ominaisuus.
Minusta vastauksissa verhoudutaan idealismin taakse, mikä on toisaalta ihan ymmärrettävääkin. Haluamme ajatella, että rakkautemme on jotain kertakaikkisen ainutlaatuista ja korvaamatonta. Sellaista, jota ei voi verrata tavaroiden kaupankäyntiin. Edellä mainitut esimerkkilauseet sotivat kuvottavalla tavalla tätä ajatusta vastaan. Rakkaussuhde järkkyisi, jos sanoisimme saati toimisimme noin rakkaitamme kohtaan.
Sen sijaan on aivan eri asia tunnustaa itselleen, pitävätkö väitteet todellisuudessa paikkaansa.
Idealismin tai ei-idealismin kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Ne ovat taas ihan eri oppeja, jotka kuuluvat eri keskusteluhin. Sen sijaan on kyse siitä, että uskonnollinen kieli on hyvin oleellisesti jotain muuta kuin insinöörimäistä tosiasiaväitteiden esittämistä. Se on lähellä rakkauden kieltä. Kun mies/nainen sanoo naiselle/miehelle ”Minä rakastan sinua”, hän sanoo jotain sellaista, jonka totuusarvo ratkaistaan muilla keinoin kuin se, onko aurinkokunnassa Plutoa kauempana vielä jokin planeetta, jota ei ole aiemmin havaittu.
Käytin idealismia sanan arkikielisessä merkityksessä. Kuvitellaan ylevä rakkauden maailma. Sitä ei pidä sörkkiä faktoihin perustuvilla loogisilla päätelmillä, koska insinööri ei puhu rakkauden kieltä. Tosielämän realiteetit voivat tällöin hämärtyä.
Kun mies/nainen todella rakastaa puolisoaan, joku toinen olisi voinut olla hänelle aivan yhtä tärkeä. Oli rakkaus kuinka syvää tahansa.
Jos uskonto näivettyy jonkun toisen tieltä, toinen uskonto voi olla ihmisille aivan yhtä merkityksellistä. Oli usko joskus aiemmin ollut kuinka syvää tahansa.
Vai pystytkö sanomaan, että ensimmäisellä vuosisadalla roomalaisen valtionuskonnon tilalle ei tullut mitään ihmiselle vähintään yhtä merkityksellistä?
Tätä keskustelua on mahdotonta jatkaa millään mielekkäällä tavalla. Erilaiset loogiset maailmat menevät koko ajan sekaisin. Esimerkiksi ensimmäisen vuosisadan roomalainen valtio ja sen virallinen uskonto tupsahtavat tähän jostain ulkoavaruudesta. En minä nyt tuollaisella rupea spekuloimaan; laiskuuttani enkä muutenkaan.
Palaan alkuperäiseen otsikkooni: "Uskontojen paremmuutta ei ratkaista vertailutesteillä." Niinhän se vain on.
Lähetä kommentti