Harva kirjailija on kouraissut minua niin syvältä kuin äsken kuolleeksi kerrottu Antti Jalava.
Jalava syntyi vuonna 1949 Lappeenrannan lähistöllä. Kymmenen ikäisenä hän muutti perheensä mukana Ruotsiin. Hänestä tuli siirtolainen ja tukholmalainen.
Ei ollut helppoa olla Suomesta tullut elintasopakolainen, ei sittenkään vaikka ihonväri oli tarkalleen sama kuin aidoilla ja alkuperäisillä ruotsalaisilla. Pientä poikaa kiusattiin sekä kotipihalla että koulussa, ja erityisesti hänen käyttämänsä kummallinen kieli oli irvailun kohde. Hän joutui turvautumaan ainoaan keksimäänsä keinoon: hän kielsi aktiivisesti menneisyytensä ja unohti tarkoituksellisesti suomen kielen ja opetteli ruotsin. Kielen mukana katosivat lapsuudenmuistot.
Vasta aikuisena Antti Jalava opetteli uudestaan suomen kielen. Taito jäi kuitenkin heikoksi, eikä hän pystynyt kirjoittamaan lapsuutensa kielellä. Omaelämäkerrallisen Asfalttikukan hän kirjoitti ruotsiksi eli kielellä, jota hän inhosi, koska hän oli joutunut sen väkisin opettelemaan.
Suomen kielestä Jalava sanoi näin: "Suomen kieli on ihoni, ilmani, lumisateeni, raivoni ja suruni, se on kieli, jossa parannan syvimmät haavani ja siinä muovaan ja istutan tunteeni. Suomen kieleni on itse alkuperä ja perusta minuudelleni."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti