Muutama vuosi sitten retkeilimme nuorten kanssa Porin suunnalla. Yleensä parhaat keskustelut käydään illalla niihin aikoihin, kun nuoret havahtuvat miettimään elämäänsä ja vähän vanhemmat jo menisivät mielellään nukkumaan.
Iltapalan jälkeen kävin pitkän keskustelun nuoren kanssa, joka sanoi murheekseen sen, että häntä ei ole koko hänen elämänsä aikana kunnolla huomattu. Ei ole havaittu hänen lahjojaan eikä kysytty hänen mielipidettään. On katsottu ohi ja peräti läpi. Edes hänen nimeään ei muisteta.
Otin esille toisenlaista näkökulmaa. Sanoin, että moni oli hänestäkin kiinnostunut, ja keksin kertoa jopa jonkin esimerkin. Lopulta vaikutti siltä, että onnistuin hieman nostamaan hänen itsetuntoaan. Tuntui kuin hänen leukansa olisi kohonnut puoli senttiä.
Aamulla kokoonnuimme yhteen, ja hän sattui istumaan valokatkaisimen vieressä. Kuulin hänelle osoitetut sanat: "Sinä punapuseroinen siinä, viitsitkö sytyttää valon."
Jokin minussa romahti. Miten olisin selittänyt tämän parhain päin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti