Sanottakoon heti väärinkäsitysten välttämiseksi se, että Ukraina ansaitsee kunnioituksen. Juuri nyt ei mitään siltä pois. Ja sitten asiaan:
Yksityisen ihmisen on lähes mahdotonta päästä julkisesti tunnettuun sankarin asemaan, jos vain tekee työnsä hyvin ja huolehtii perheestään. Pitäisi olla urheilija tai esiintyvä taiteilija (mieluiten laulaja).
Omista blogiteksteistäni minun on tunnustettava, että tämän mallin mukaan olen itsekin ajatellut. Poikkeuksena on yksi listaus (siellä 23/24), jossa olen onnistunut vaihtamaan näkökulmaa.
Kuitenkin kuka tahansa voi päästä sankarin asemaan, jos joutuu yllättävään onnettomuuteen. Lapsensa tulipalosta pelastanut isä julistettiin hiljattain sankari-isäksi, vaikka hänen isäntunteensa olivat yhtä vahvat ennen tulipaloa kuin sen keskellä.
Samat lait koskevat maita ja kansoja. Tasainen tulonjako ja vahva demokratia eivät tuo paljonkaan huomiota. Niinpä uutiskuvat antavat väärän kuvan maailmasta, kun esimerkiksi Afrikan rauhallisia maita ei huomata. Tunnetuksi tullakseen maan on osallistuttava sotaan.
Mutta niin kuin sanottu: kaikki kunnia olemassaolostaan taistelevalle Ukrainalle.
Svetlana Aleksijevitš on äitinsä puolelta ukrainalainen nobelisti, jota kannattaa lukea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti