Vanhemmilla on huolensa. Yksi niistä on, että lasten ja nuorten aika menee kavereiden kanssa, vaikka pitäisi olla lukemassa läksyjä. Huoli voi olla perusteltu, mutta jokaisella haitalla on myös etunsa.
Toisinaan olen muistellut muuatta nuorta miestä, jonka koulumenestystä en lainkaan tunne. Sen sijaan tiedän, että hänellä oli kyky hankkia kavereita ja päästä heidän suosioonsa.
Hän oli juuri tullut armeijasta kotiin. Töitä ei ollut, eikä hän näyttänyt ainakaan heti tekevän mitään erityistä työn saamiseksi. Kunhan makaili sohvalla. Äiti alkoi hermostua ja valitti, että työt eivät tule sohvalle eikä ruoka juokse makaavan kissan suuhun.
Kesken äidin patisteluiden soi puhelin. Armeijakaveri soitti ja tarjosi pojalle työtä. Poika otti tarjouksen vastaan ja hymyili äidilleen voittajan hymyä, ja olihan äidin kannalta varsin kiusallista, että olisi pitänyt iloita omassa väärässä olemisestaan.
Äiti turvautui ensimmäisenä mieleen pälkähtäneeseen ajatukseen: "Hyvä että näin. Mutta älä kuvittele, että se menee aina näin."
Niin kuin ei tietysti menekään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti