Oliko kansanomaistaja Hawking myös merkittävä tieteentekijä?

Kirjahyllyssäni on ollut Stephen Hawkingin kirja Ajan lyhyt historia sen ilmestymisajoista lähtien. Sitä on helppo kiittää. Se on hyvin kirjoitettu, ja minäkin ymmärsin siitä yhtä ja toista.

Sen sijaan on ollut vaikea päätellä, kuinka merkittävä tieteentekijä Hawking oikein on. Hän on erinomainen kansanomaistaja, mutta onko hän myös tiedepiireissä kiitelty tutkija?

Hawkingin kuoleman jälkeen kirjoitetut uutiset eivät tuo kysymyksiin yksiselitteisiä vastauksia. Hawking on erittäin arvostetun Cambridgen yliopiston professori, ja Hawkingin säteily on tunnettu fysiikan käsite. Toisaalta hän ei ole nobelisti, enkä ole törmännyt tietoon, että hän olisi ollut edes ehdolla palkinnon saajaksi. Lisäksi näyttää siltä, että hänen sairastamansa ALS on merkittävästi vaikuttanut hänen ikoniseen maineeseensa. Kansanomaistajanakaan hän ei olisi päässyt nykyiseen asemaansa, jos hän olisi puhunut normaalisti, liikkunut tavalliseen tapaan ja näyttänyt rillipäiseltä nahjukselta niin kuin Bill Gates. Kovin usein täysin toissijaiset seikat, kuten sukunimen omaperäisyys, määrittävät ihmisen mainetta.

Fyysikkopiirien ulkopuolisena amatöörinä Hawkingin lopullisesta merkityksestä on mahdotonta sanoa mitään. Esko Valtaojan arviossa tuntuu kuitenkin olevan itua. Hänen mukaansa Hawking avasi 1970-luvulla uutta ymmärrystä mustien aukkojen tutkimukseen, mutta eniten merkitystä on sillä, että Hawking toi tieteen tavallisen ihmisen ulottuville.

Hautajaiset eivät saa olla päästötodistusten jakamista

Virkani pohjalta saattelen ihmisiä hautaan. Vuosien varrella on syntynyt vahva vakaumus siitä, mitä saa sanoa ja mitä ei pidä.

Ainakin olen varma, että siunauspuhe ei saa olla päästötodistusten antamista. Jos vainajaa kiitetään, se on tehtävä hyvin kohtuullisesti. Olen joskus kuunnellut siunauspuheita, joissa lähtijää on ylistetty niin paljon, ettei siinä enää Jumalan armoa tarvitakaan.

Tärkeää on myös ihmisten tasa-arvo. Kuollessa kuningas ja hänen tallirenkinsä ovat yhtä paljaina kumpikin. Toinen ei ole parempi toista. Sen minkä tänne tullessamme tuomme, sen saman mennessämme täältä viemme.

Ohjeita turhaan pakertavalle opiskelijalle

Joskus minulta on kysytty, miten neuvoisit nuorempaa itseäsi.

Vastauksen keksiminen on helppoa. Antaisin sen ohjeen, että väsyneenä ei pidä lainkaan opiskella. Kun päässä alkaa vähänkin tuntua sameutta, on lopetettava heti. Opiskelu huonosti toimivilla aivoilla on kuin moottoria ulvottaisi ilman, että moottorin kierrokset siirtyvät vetäviin pyöriin. Väsymyksen yllättäessä ei pidä kysyä, miten vielä jaksaisi voimien loppumisesta huolimatta. Sen sijaan on pohdittava, miten saisi levättyä väsymyksensä pois.

Tässä on ohjeita kelvottomalle, turhaan pakertavalle opiskelijalle. Näillä periaatteilla varmistat, että mikään ei muutu paremmaksi.

1) Muista aloittaa tenttiin tai kokeeseen lukeminen vasta viimeisenä iltana ja mieluiten vasta illansuussa. Kullakin asialla on aikansa. Aika on opiskella, ja aika on vetkutella.
2) Hanki lukuajaksi muuta oheistoimintaa. Kun asia lakkaa vähänkin huvittamasta, on mukava loikata johonkin toiseen puuhaan. Ainakin siinä toisessa saa jotain aikaan.
3) Pidä räpläimesi koko ajan käden ulottuvilla. Sieltä voi saada hyviä tärppejä.
4) Kannattaa paahtaa lukemisensa kanssa aamuviiteen saakka. Kyllä päähän menee, kun survoo ja survoo.
5) Jos vielä voit tehostaa väsymystäsi kokeessa tai tentissä, tehosta. Jos ei tule menestystä, siinä on kätevä selitys. "Mutta äiti, kyllä mä yritin. Olin vain niin väsynyt."

Lamppuja on mutta tähtitaivas katosi

Olen viettänyt Keski-Suomessa Korpilahdella poikkeuksellisen kauniin viikon. Joka päivä aurinko paistoi puhtaan valkoisille hangille.

Yötaivas oli pettymys, vaikka oli pilvistä vapaa.

Tasan kaksikymmentä vuotta sitten olimme nuorten kanssa samoilla sijoilla. Silloin kävimme eräänä iltana järven jäälle katsoaksemme taivaalle. Näky lumosi niin syvältä, että joukko nuoria miehiä ajoi tuon viikon jälkeen yhteensä kolmesataa kilometriä nähdäkseen tähtitaivaan uudestaan.

Tänä talvena katselin alla päin samalle taivaalle ja totesin, ettei siitä enää ole mihinkään. Muutama hassu tähti yritti pitää vaikutelmaa yllä. Kaikki oli kuitenkin yhtä ja samaa tuhrua. Ei siitä ollut ihmistä lumoamaan.

Edistyksen nimissä on pystytetty pihavaloja ja katulamppuja. Maan päällä näkee nyt paremmin, mutta samalla tähtitaivas on kadonnut yltämme. Puuttuu enää, että se myydään jonkin hampurilaisketjun mainostilaksi.

Tähtitaivaan menettäminen on myös kirkollinen ongelma. Olen sanonut rippikoululaisille, että menkää meren äärelle tai avoimen tähtitaivaan alle ja koettakaa tuntea itsenne siinä suureksi ja Jumala olemattomaksi. En sano enää, eiväthän nämä nuoret ole ikinä nähneet oikeaa tähtitaivasta, eivät ainakaan kotikulmillaan.

Säveltäjä joka vei minulta musiikin

Kirjailija Jaan Krossin ohella on toinen virolainen, joka on vaikuttanut minuun syvältä. Hän on säveltäjä Arvo Pärt.

Ensimmäinen kohtaaminen hänen kanssaan oli merkillinen. Minun piti mennä Amerikkaan saakka hankkiakseni hänen musiikkiaan. Ostin bostonilaisesta levykaupasta hänen levynsä Miserere.

Kuuntelin sitä illan kääntyessä yöksi. Katselin kahdeksannen kerroksen ikkunasta Bostonin valoja ja ymmärsin, että musiikkia voi tehdä paitsi soittimilla niin myös hiljaisuudella.

Tuon Bostonin yön jälkeen enin osa musiikista tuntui yhdentekevältä meteliltä. Silloin jokin meni maailmassani rikki.

Särkymisestä syntyi jotain uutta.

Ilmansuunnan aavistus

Kaksi virolaista on tehnyt minuun vaikutuksen. Niistä ensimmäinen on kirjailija Jaan Kross, ei niinkään historiallisilla teoksilaan, joista hän ennen muuta kuuluisa, vaan romaanillaan Syvyydestä.

Tämä vuonna 1988 ilmestynyt romaani sijoittuu 1950 luvulle Stalinin kuoleman jälkeiseen Neuvosto Viroon. Diktaattorin kuolema oli tuonut vapauden tuulia. Monet palailivat vankileireiltä kotiin, mutta edelleen ihmisten liikkumatila oli vähäinen.

Kirjan yhdessä sivujuonteessa kerrotaan siitä, kuinka nuori naislääkäri meni naimisiin papin kanssa. Tämä merkitsi hänelle lainsuojattomuuden uhkaa ja sitä, että hänelle ei ehkä olisikaan tarjolla työpaikkaa uskontoa vainoharhaisesti kaihtavassa yhteiskunnassa.

Hääjuhlissa kirjan päähenkilö kysyi papilta hänen kutsumuksestaan. Hän aloitti johdantokysymyksellä: "Pappihan on tietyllä tavalla välittäjä seurakuntansa jäsenen, oman sielunsa ja jumalan välillä. Onko niin?"

Tähän nuori pappi ei vastannut mitään, vaan jäi odottamaan. Kirjan päähenkilö jatkoi: "Tunnetteko te olevanne lähempänä jumalaa kuin muut ihmiset?"

Päähenkilön yllätykseksi nuori pappi ei hämmentynyt. Hän vastasi kahvikuppinsa takaa hiljaisella äänellä, että jos kysyjän ehdot otettaisiin ammattietiikan mittapuuksi, ihminen kelpaisi papiksi vain silmänräpäyksen ajan ja vain jonain elämänsä täydellisimpänä hetkenä, ja siinä tapauksessa virkatehtävät jäisivät hoitamatta. Hän sanoi kokemusten osoittaneen, että myös Neuvosto-Virossa tarvittiin pappeja, koska psykologeista oli pulaa ja lääkärit olivat kääntäneet huomionsa toisaalle eikä ihmisillä ollut useinkaan ketään, joiden puoleen olisi voinut kääntyä. Oli olemassa myös kirkollisten toimitusten perinne.

Nuori pappi sanoi, että hän saattoi suhtautua omaan työhönsä vain työnjaon pohjalta: hän oli opiskellut asioita, paremmin tai huonommin mutta viranhoidon kannalta riittävästi. Hän oli päättänyt tehdä työtään niin hyvin kuin osasi ja niin kauan kuin ihmiset hänen palveluksiaan tarvitsivat.

Ihmisten ohjaamisesta Jumalan helmaan hän kuitenkin koetti puhua niin vähän kuin mahdollista, ja silloin kun hän siitä puhui, hän ei puhunut siitä päämääränä eikä edes tienä, vaan ehkä vain suuntana. "Ilmansuuntana, niin sanoakseni. Ilmansuunnan aavistuksena. Ja pienen pienistä jokapäiväisistä askelista sen aavistuksen suuntaan..."

Lupaukseen liitetty pieni präntti

Yleisesti puhutaan vihkilupauksista. Jokaiselle vihkimälleni parille olen kuitenkin sanonut, että alttarilla kuultava kysymys on huolellisesti rakennettu. Tulevalta parilta kysytään nöyrällä mielellä: "Tahdotko?" Kukaan ei pyydä lupaamaan yhtään mitään.

Olen tutkinut sanan "luvata" käyttöä Raamatussa. Tulokseni ei ole tieteellisen pätevä, mutta mutua vahvempi havainto kuitenkin. Sen perusteella Raamatussa ei olisi yhtään esimerkkiä siitä, että ihminen on ensin luvannut jotain ja sitten myös pitänyt lupauksensa. Päinvastaisia esimerkkejä sen sijaan on, kuten kukon laulun kuullessaan itkuun ratkennut Pietari.

Sana "luvata" sopii varsinaisesti vain Jumalan suuhun. Ihminen on mitä on, eikä hän voi koskaan olla omien päätöstensä takaaja.

Jos ihminen kirjoittaa lupaavansa jotain, siihen olisi ainakin pienellä präntillä lisättävä Raamatun sanat: "Jos Herra sallii ja me elämme."