Ennustukset eivät toteudu

Ihminen liioittelee sekä oman aikansa merkitystä että kykyään ennustaa tulevaisuutta.

Olen saanut käsiini toistaiseksi vain arvostelun Sitran julkaisemasta kirjasta Ennustuksesta jälkiviisauteen. Siinä pohditaan, miten kaksikymmentä vuotta sitten julkaistun kirjan Suomen talous vuonna 2010 ennustukset toteutuivat - eivätpä juuri millään tavoin, vaikka kirjan tekijöinä oli kaksitoista huippuasiantuntijaa.

Vuonna 1981 ei pystytty näkemään maailmantalouden mittavaa globalisaatiota, Neuvostoliiton ja sosialistisen leirin hajoamista eikä Suomen suurta talouskriisiä 1990-luvun alussa. Ei ennakoitu maailman suhdannevaihtelujen jyrkkenemistä eikä Kiinan nousua talousmahdiksi.

Ilmastonmuutoksen mahdollisuus mainittiin yhdessä asiantuntijaraportissa ohimennen, mutta muutoin siihen ei kiinnitetty huomiota.

Konepaja-, elektroniikka- tai kemianteollisuuden tulevaisuutta ei ymmärretty. Kuitenkin juuri näillä aloilla tapahtui isoja muutoksia - esimerkkinä Nokia.

Toimialaennusteet osuivat vaihtelevasti oikeaan. Energiatalouden ennuste toteutui yllättävän hyvin, mutta tekstiili- ja vaatetusteollisuuden laskua ei nähty. Luultiin, että ala menestyisi erikoistumalla.

Väestöennuste oli 400 000 henkeä alakanttiin.

Tietokoneiden merkitystä ei arvannut kukaan. Internetistä ei nähty edes unta.

Niin että mitä tiedämme nyt vuodesta 2030? - Lähinnä sen, että se mitä luulemme, ei toteudu.

Ilman patteria

Sain vihdoin käsiini muutama päivä sitten minulle annetun nimipäiväkortin. Sen kuvana oli ikivanha Leonardo da Vincin maalaus Viimeinen ehtoollinen. Kuva oli kolmiulotteinen. Korttia heiluttelemalla sen kuvakulmat vaihtuivat.

Kortin kirjoituspuolella olivat sanat: "Tähän ei tarvita edes patteria."

Sille lauseelle oli helppo hymyillä. Todellakin on olemassa yhä asioita ja tavaroita, jotka toimivat iänikuisella uusiutuvalla energialla.

Nimipäiväkortista ajatus kulki 24 vuotta vanhaan, kinofilmillä toimivaan järjestelmäkameraan, joka makaa käyttämättömänä mutta periaatteessa käyttökelpoisena kirjahyllyssäni jossain Robert Musilin ja Herta Müllerin takana. Tuolle kameralle riitti, että vaihtoi kerran vuodessa kynnen kokoisen patterin. Laitteessa oli jopa yksi täysin mekaaninen valotusaika, jolla kuvaaminen onnistui vaikka maailmasta olisi loppunut kaikki sähkö.

Paasaajat

Yksi päivä riitti kahden viisaan vanhan miehen, tähtitieteilijä Esko Valtaojan ja piispa Juha Pihkalan kirjan lukemiseen. Tiedän uskovani, uskon tietäväni on sikäli helposti suositeltava teos, että se käsittelee juuri niitä katsomuksellisia kysymyksiä, joiden kanssa monet nykyihmiset askartelevat.

Erinomaisessa kirjassa on myös yksi ärsyttävä piirre: Se tuntuu ennakkoon sovitulta tasapeliltä. Maaleja tehdään vuorotellen molempiin päätyihin, ja lopulta tulos on 3-3 tai 4-4.

Ehkä merkittävintä on, että kirja voisi opettaa hukassa olevaa keskustelutaitoa. Esko Valtaoja kirjoittaa siitä näin: "Keskusteluksi kelpaa nykyisin se, että jokainen vuorollaan julistaa omaa mielipidettään, kunnes juontaja saa hänet vaimennetuksi ja seuraava paasaaja saa omat viisitoista sekuntiaan ilman, että ajatukset koskaan kohtaavat. Ei tunnu olevan mitään tarvetta yrittää ymmärtää, miksi toinen on eri mieltä, vaan riittää kun saa omansa sanotuksi siinä toivossa, että aina siihen joku uskoo."

Pieni ihmetys

Olen viettänyt kuluneen viikonlopun nuorten aikuisten seurassa. Jälleen kerran parasta antia olivat yhteiset keskustelut ruokapöydässä ja nuotiotulen äärellä.

Puhuttiinhan siellä Dostojevskistakin, mutta aiheina oli myös kiinnostavia elämän sivujuonteita.

Yksi niistä liittyi siihen ihmetykseen, miksi naiset riisuvat paitansa tarttumalla helmaan kiinni, kun taas miehet kiskovat niskasta. Ero on olemassa jo pikkulapsissa.

Vitsin tynkä

Muistan kaskuja ja vitsejä perin huonosti. Tämä on jäänyt mieleeni jostain kymmenen vuoden takaa. Ehkä tälle muistamiselleni on syynsä.

Taivaaseen oli tullut asukas, ja Pyhä Pietari kuljetti häntä pitkin taivaallisen kaupungin katuja. Jokaisen talon kohdalla hän pysähtyi ja kertoi, keitä asukkaat olivat. Uusi tulija yllättyi monesta nimestä ja toisaalta ihmetteli, että hänen päänsä monia ennakkosuosikkeja ei mainittu. Hän oli itsestäänkin kovin ihmeissään, miksi juuri hänet oli valittu tähän kaupunkiin.

Vihdoin Pietari johdatti tulijan erään talon kohdalle, jossa hän pyysi kulkemaan varpaisillaan, puhumaan kuiskaten tai mieluummin kokonaan vaikenemaan.

"Miksi näin?" kysyi tulija.

"Juuri nyt en haluaisi järkyttää tuota asujaa. Hän kun luulee olevansa täällä yksinään."

Homoasia voi olla ihmishengillä leikkimistä

Television suuren homoillan kiinnostavin tieto on jäänyt kovin vähälle huomiolle: homoseksuaalisten nuorten itsemurhariski on nelinkertainen heteroseksuaaleihin verrattuna.

Tietenkin itsemurhilla on muitakin syitä kuin seksuaalinen suuntautuminen, mutta joka tapauksessa heteroiden ja homoseksuaalien ero on hätkähdyttävä.

Näiden nuorten vanhemmat olisivat varmasti valmiita mihin tahansa ratkaisuun, kunhan ei tarvitsisi kulkea hautajaissaatossa; siis ihan mihin tahansa.

Emmehän me nyt vain leiki ihmishengillä.

Ja vaikka unohdettaisiin itsemurha-aihe, ainakin minun saamani viestit todistavat siitä, että homoseksuaalit ovat eläneet sietämättömässä ahdistuksessa. Oman taipumuksen salaaminen on johtanut kaiken peittävään valheeseen ja petokseen. Viestit kertovat hulluuden rajoille yltävästä painajaisesta, joka purkautuu myös fyysisinä oireina.

Tämän vuoksi homoseksuaalien asiat on saatettava sekä kirkossa että koko yhteiskunnassa uudelle tasolle. Näiden ihmisten ahdistukseen on tultava ratkaiseva parannus, niin että he tuntevat olevansa joka suhteessa täysivaltaisia kansalaisia ja seurakunnan jäseniä. Tämä ei voi olla heteroväestölle ylivoimaista, koska ketään ei kuitenkaan viedä köysissä seremonioihin, joihin he eivät tunnu kuuluvansa.

Jokainen selvittää itse asiansa Jumalan kanssa. Ketään ei tarvita toisen ihmisen jumalasuhteessa välimieheksi.

Jos jokin raamatuntulkintaperinne aiheuttaa kuolemaa, on syytä korjata raamatuntulkintaa. Nasaretilaisen esimerkki ohjaa pikemminkin rohkeaan uudelleen tulkintaan kuin vanhoista säännöistä kiinni pitämiseen.

Tällainen suunnantarkastus on ollut kirkkohistoriassa harvinaista mutta ei täysin tavatonta. Kantaa on tarkistettu oleellisesti esimerkiksi kolmessa asiassa: suhteessa juutalaiseen perinteeseen, suhteessa alkuperäisen kymmenen käskyn kuvakieltoon ja suhteessa esivaltaan.

Mutta myös niin sanottu uudistusmielinen puoli voisi tarkistaa asenteitaan.

Suvaitsevaisuuden kaapuun kätkeytyy hämmästyttävä määrä ahdasmielisyyttä. Todellinen suvaitsevaisuus on sitä, ettei torju niitä jotka ajattelevat eri tavoin kuin itse ajattelee, ei ainakaan silloin kun toinen ihminen käyttäytyy kunnioittavasti. Vakaumuksen pilkka johtaa ennen pitkää väkivaltaan.

Loppujen lopuksi konservatiivien kanta ei ole kovin merkillinen, sillä valtaenemmistö homojen puolelle asettuneista ihmisistä vastustaa oikeastaan niitä samoja mielipiteitä, joita heillä itsellään oli vain joitakin vuosia sitten. Vuonna 2000 vain 36 % suomalaisista kannatti nyt jo itsestään selvänä pidettyä parisuhteen rekisteröintiä.

Muutenkin on parasta olla paheksumatta toisia ihmisiä vain sillä perusteella, että he muuttavat mielipiteitään hitaammin kuin muut. Maailmassa tarvitaan myös niitä, joiden ajatukset ovat vakaat ja jotka eivät muuta niitä ensimmäisten galluppien perusteella.

Ammutuksi tulemista odotellessa

Olen paraikaa 650 kilometrin päässä kotoa keskellä pohjoisen maisemaa enkä aio isommin osallistua mihinkään nettikeskusteluun lähimpien päivien aikana.

Mietin tässä kuitenkin blogikirjoitusta, jossa sanoisin kantani homokeskusteluun.

Ilmapiiri on muuttunut kuumaksi. Jotain tällaista se taisi olla vuonna 1918, kun kansa jakautui punaisiin ja valkoisiin ja kivääreitä jaettiin ja kukaan ei enää kuunnellut muita kuin kaltaisiaan.

Niinpä tässä joutuu miettimään sitäkin, millaiseen luotisateeseen asettuu ja mistä suunnasta tulee ammutuksi.