Aymaroilta opittavaa: luulemiselle eri verbimuodot kuin tiedolle

Joskus kannattaa katsoa kauas ja miettiä sellaisia kieliä, joita kukaan meistä ei osaa.

Eteläamerikkalaisten aymara-intiaanien kielessä erotetaan henkilökohtaiseen kokemukseen perustuva tieto tarkasti tiedosta, jonka alkuperä on kuulopuhe, lukeminen tai olettamus. Puhuttaessa nämä kaksi erotetaa toisistaan käyttämällä eri sanamuotoja, ja tästä säännöstä poikkeamista pidetään valehtelemisena.

Edelleen aymara-intiaanien kielessä on sääntö, että jokaisen käytetyn verbin on otettava huomioon sekä puhuja että se ryhmä, jolle puhe on osoitettu. Näin verbit ilmaisevat vuorovaikutusta. Puhuessaan aymarat ottavat aina puhekumppanin huomioon ja sopeuttavat kielensä häneen.

Tärkeämpi kahdesta ei ole minä itse vaan toinen – se jolle puhe on osoitettu.

Testi: kuinka riippuvainen olet puhelimesta

Kirjoittelin juuri uutta rippikoulun oppimateriaalia.
Oheiseen listan avulla voi miettiä omaa kännykkäriippuvuttaan:
Jos puhelin on hukassa, olen aivan sekaisin.
Kuljen usein puhelin kädessäni.
Puhelimen räplääminen vie liikaa aikaa ja harmittaa itseänikin.
Snäppistriikin katkeaminen on minulle valtaisa ongelma.
Vilkaisen puhelintani vähintään tunnin välein.
En voi ikinä lähteä kotoani ilman puhelinta.
Vietän enemmän aikaa puhelimeni seurassa kuin kavereideni kanssa.
Vietän enemmän aikaa puhelimeni seurassa kuin perheeni kanssa.
Kun kavereita on koolla, räplään silloinkin puhelintani.
Puhelimen häiritsee yöunen saamista.
Puhelimen liikakäytöstä tulee jonkun kanssa riitaa.  
Otan puhelimen mukaan myös ruokapöytään.
En kestä, ellen heti näe, keneltä olen saanut viest.
Käytän puhelinta myös silloin, kun ajan jotain kulkupeliä.
Kun on vähänkin joutoaikaa, otan puhelimen heti esiin.

P.S.
Viime viikolla näin moottoritiellä nuoren naisautoilijan, jonka kädessä ei ollut kännykkää.

Minkäs nuorille voi

Olin sopinut, että naapurustossa asunut rippikoululainen tulisi kyydissäni kokoontumiseen. Hän oli sovittuun aikaan pihalla odottamassa. Huomasin hänen käyneen uudistamassa ulkomuotoaan. Käytiin seuraava keskustelu:

        "Olet parturissa käynyt."

        "Olen joo."

        "Tuollaisen tyylin olet sitten ottanut."

        "Tällaisen otin. Eihän tämä nyt oikein miehelle sovi, mutta minkäs meille nuorille voi."

Kuollessani en haluaisi huutaa perkelettä

Yksitoista rallin SM-mitalia voittanut Ville Hautamäki kertoi (HS 20.1.) kuljettajan ajatuksista sillä hetkellä, kun auto karkaa käsistä ja vihdoin pysähtyy. Hautamäkeä haastatellut toimittaja kirjoitti: "Kun auto lähtee hallinnasta ja pahimmassa tapauksessa kieppuu ilmassa ennen paiskautumistaan metsikköön, kaikki tapahtuu niin nopeasti, ettei kuljettaja ehdi muuta kuin vähän kiroilla."

Onko kirous tai noituminen viimeinen sanamme? Voisiko olla toisin?

Viimeiset sanat ovat kokonainen vitsiperhe: "Ne on nää johdot." "Tööt tööt ittelles!" "On se kumma kun kippi ei laskeudu." "Tästä voi mennä."

"Mehr Licht" eli "Enemmän valoa” olivat Goethen viimeiset sanat. Aleksis Kiven väitetään sanoneen: "Minä elän." "Se on täytetty", sanoi Jeesus.

Toivoisin, että omat viimeiset sanani eivät olisi ralliautoilijaa haastatelleen toimittajan tarjoama kirous. Mieluummin saisi olla rukous tai jotain sen kaltaista.

Kiroilijasta voi rakentaa Pietari taivaan portilla -tyylisiä vitsejä. Pietari voisi sanoa viimeksi perkelettä huutaneelle: "Sinä olet se kaveri, joka semmoista huuteli. Mutta  kun sitä kaipauksesi kohdetta ei ole näkynyt täällä." Tai toiselle tulijalle Pietari voisi tokaista: "Sori, meillä ei ole nudistinaisten osastoa."

Pohjimmiltani kyselen, millainen olen hädän hetkellä. Mihin viime kädessä turvaan?

Dostojevski ja pakkasesta kylmän raudan nuolaisu

Joulukuun lopussa kirjoitin Aamulehteen kolumnin, joka lähti liikkeelle suomalaiskansallisesta intohimosta nuolaista kielellä pakkasesta kylmää rautaa. Olin varma, että joku toinenkin on käsitellyt aihetta joskus, vaikka en muistanut kuka.

En olisi kuitenkaan arvannut, että itse Dostojevski, modernina aika ihmisestä syntyneistä suurin, on käsitellyt tätäkin aihetta - totta kai, eihän mikään inhimillinen ole hänelle vierasta.

Näin hän kirjoittaa Karamazovin veljeksissä: "Tunnetaanhan maalaistyttöjen huvittelutapa: kolmenkymmenen asteen pakkasessa antavat kokemattoman nuolaista kirvestä; kieli jäätyy silmäräpäyksessä siihen kiinni ja tomppeli repäisee siitä nahan, niin että veri virtaa - -"

Jokaisesta lapsesta isän hyppy lyhenee

Tuleva isä Lauri Markkanen vakuuttaa tämän päivän sanomalehdessä: "Isyys ei vaikuta työhöni."

Kukaan suomalainen ei kykene neuvomaan Markkasta, miten kolmoset uppoisivat vielä paremmin, mutta elämästä on hänelläkin opittavaa.

Isyys vaikuttaa kaikkeen siihen, mitä mies on, eikä siinä voi sulkea urheilua eikä työtä isyyden ulkopuolelle.

Veikko Kankkonen, 1960-luvun menestynein mäkihyppääjämme, puhui hyppyjen pituuksista. Hän mainitsi tarkan luvun. Olen unohtanut, lyhenivätkö hypyt hänen mukaansa jokaisesta syntyneestä lapsesta kaksi metriä vai puoli metriä. Jompaakumpaa se oli.

Markkanen joutuu lapsen syntymän jälkeen miettimään ainakin koti-ikävää uudella tavalla. Kun hän tulee pelimatkoiltaan kotiin, ja pieni lapsi juoksee vastaan ovella, Markkanen ei ole enää vapaa mies tekemään juuri sitä, mitä menestyvän koripalloilijan kannattaisi tehdä.

Toisaalta, lapsen mukana nuori mies voi saada myös pelaamiseensa uuden tarkoituksen. Hotellikuolemaa voi torjua soittamalla kotiin ja kuulemalla oman lapsensa äänen.

Muilutukset käyttöön! En tosin kannata ideaani

Muiluttamisella on ruma historia. Sillä tarkoitetaan henkilön väkivaltaista kuljettamista toiselle paikkakunnalle tai valtakunnan rajan taakse. Ennen kaikkea kommunisteja muilutettiin, mutta kohteeksi joutui myös entinen presidentti K. J. Ståhlberg.

Historiallisesti muilutuksista ei ole mitään hyvää sanottavaa.

Siitä huolimatta jotain samanlaista rangaistusta voisi soveltaa yhteiskunnan ylätason ketkuihin. Vietäisiin heidät riittävän kilometrimatkan päähän, ja sieltä olisi käveltävä kotiin. Ketkuilu vähenisi, ja samalla tulisi tavallisten tallaajien elämä maanläheisesti tutuksi.

Jotta kaikki ymmärtäisivät sarkasmini: En kannata ideani panemista käytäntöön. Jotkin ideat ovat parhaimmillaan, kun niitä ei toteuteta.