Hänet jätettiin taivaalle kieppumaan

Neuvostoliiton hajotessa monet suunnitelmat jäivät kesken. Yksi romahduksen uhreista oli kosmonautti Sergei Krikaljov. Hän oli lähtenyt Mir-avaruusasemalle toukokuussa 1991. Alkuaan hänen piti viettää avaruudessa noin viisi kuukautta, mutta Venäjällä ei ollutkaan heti resursseja eikä organisaatiokykyä hänen palauttamiseensa.

Niinpä hän oli avaruudessa ylipitkään, koska ei ollut tietoa siitä, pääsisikö hän sieltä lainkaan pois vai jäisikö hän kuolemansakin jälkeen sinne kieppumaan. 

Minulla ei ole tarkkaa tietoa siitä, mitä Krijalkov mahtoi ajatella avaruudessa. Tavallaan se on hauskaa, koska se antaa vapauden kuvitella, millaisia olisivat samanlaiseen tilanteeseen ajautuneen ihmisen tunnelmat. Ehkä avaruuslentäjän rukous voisi kuulua: "Anna minun vielä kerran tuntea kova maankamara jalkojeni alla."

Krikaljov pääsi palaamaan maahan vihdoin maaliskuussa 1992.

Ja kun nousen tästä tuolistani ja seison kahdella jalalla keskellä työhuoneeni lattiaa, voin tietää, miltä jalkapohjissa tuntui, kun rukous oli vihdoin kuultu.

Mitähän tästä pojasta vielä tulee?

Keväällä 53 vuotta sitten olin kaverini kanssa Helsingin vanhassa messuhallissa kuuntelemassa Hyde Park -tyyppistä gospelkonserttia. 

Esiintyjäksi pääsemiseen ei vaadittu paljon. Sen saattoi päätellä bändistä, jolle annoimme jo heidän toisen kappaleensa aikana haukkumanimen Kukonpojat. Se tuli jonkin television viihdeohjelman mukaan. 

Kukonpoikien jälkeen lavalle tuli mies ja kitara, tai ei vielä kovinkaan mies, koska ikää oli vain seitsemäntoista. Hiukset olivat ylipitkät, ja saattoi arvella, ettei hän ollut luokanvalvojansa lempioppilaita. 

Epäilen, että hän esitti konsertissa koko tuotantonsa, kaikki kolme. Ne laulut eivät jääneet edes hänen oman musiikkiuransa merkkiteoksiksi. Nykyään niitä ei kuule missään, mutta yhden nimi jäi mieleen. Se oli Sahataan ja naulataan.

Kolmen kappaleensa jälkeen nuorimies katosi lavalta, ja tajusin kaverini kanssa, että olimme nähneet ja kuulleet jotain ainutlaatuista, josta oli kerran kasvava jotain tärkeää. Nuorella kaverilla oli oma juttunssa, itte keksitty.

"Mikä sen pojan nimi oli? Olisko ollu joku Löytty tai sinne päin. Ja etunimeltään Jaakko... Jaakko se varmaan oli." 

Eilen tämä Jaakko Löytty täytti seitsemänkymmentä vuotta. Voisin ottaa mukaani autiolle saarelle vaikkapa hänen laulunsa Toisen päivän iltana. Jos saisi ottaa monta, ehdokkaita olisi paljon, mutta jos sallittaisiin vain yksi, valitsisin tuon.

Myöhemmiltä vuosilta mieleeni on painunut pienimuotoinen konsertti, jonka keskellä hän sanoi: "Nää on vain lauluja. Ei mitään sen kummempaa. Vain lauluja."

Musiikkilyriikan alalla en ole kuullut tämän syvällisempää analyysia.

Yöllinen kysymys

Tapauksesta on ties kuinka kauan.

Olin hautaamassa vanhaa miestä, ja ennakkotapaamisessa kysyin hänen vaimoltaan, mikä oli ollut elämässä kaikkein parasta.

Yhtään empimättä mummo kertoi siitä, kuinka mies oli herättänyt hänet vuoteesta keskellä yötä, tarttunut olkapäästä ja kysynyt: "Annatko anteeksi?"
Vaimo oli vastannut: "Annan anteeksi."
Mies oli jatkanut: "Annatko anteeksi ihan kaiken?"
Siihen taas vaimo: "Annan anteeksi ihan kaiken."
Mies oli puristanut olkapäästä ja nukkunut taas.

Mummo sanoi, että tämä kahden minuutin keskustelu oli tärkeämpi kuin ammatit, talon rakentamiset, työpaikat, yhteiset lomamatkat ja perhejuhlat.  

"Sinne se menee samaan sarjaan lasten syntymien kanssa. Ehkä vähän ylikin."

Motivointi, sijoittelu ja ajoitus

On kirjoja, jotka vanhentuvat, mutta joiden viisaudesta ei ikinä pääse eroon, vaikka ilmestymisestä olisi kulunut neljäkymmentä vuotta. Amerikkalaisen yritysjohtajan Lee Iacoccan Autoelämäkerta on ollut minulle sellainen.

Iacocca oli ensin luomassa Ford Mustangia, joka oli poikkeuksellinen menestysauto kuusikymmenluvun Amerikassa. Sittemmin hän nousi itse Henry Ford II:n kakkosmieheksi, kunnes tämä arvostelukykynsä menettänyt johtaja heitti liian lahjakkaan apulaisensa tylysti syrjään.

Saman tien Iacocca palkattiin suoritustilassa olleelle Chryslerille. Jollain käsittämättömällä tavalla hän uitti sen pintaan. Työpaikkoja pelastui niin paljon, että hänestä tuli kansallissankari. Presidenttiehdokkuutta hän ei kuitenkaan suostunut ottamaan vastaan.

Olen oppinut Iacoccalta johtajuutta ja päätöstenteon lakeja.

Johtajuudesta Iacocca sanoo, että se on lähes yksinomaan muiden ihmisten motivoimista. Siitä seuraa kaikki muu hyvä, kuten se että osaa sijoittaa ihmiset oikeille paikoilleen. Joku on hyvä huilisti, mutta tämä ei todista mitään hänen pianonsoittotaidostaan.

Liikemaailmassa on lisäksi kyse ajoittamisen taidosta. Markkinatutkimuksilla ei ikinä saada kasaan kaikkia tosiasioita. Kun yhdeksänkymmentä viisi prosenttia faktoista on koossa, kuluu automaailmassa vielä puoli vuotta ennen kuin puuttuvat viisi saadaan kokoon. Silloin ollaan jo myöhässä. Täytyy aavistaa oikea hetki ja uskaltaa.

Raamattu, isolla vai pienellä?

Niin kuin sanasta Jumala niin myös Raamatusta kysellään, onko se kirjoitettava isolla vai pienellä alkukirjaimella. Kuitenkin Raamattu pysyy joka tapauksessa Raamattuna, kirjoitetaanpa se miten tahansa. Sen sijaan Jumalalla ja jumalalla on oleellinen merkitysero.

Perusvastaus on yksinkertainen. Raamattu kirjoitetaan isolla alkukirjaimella niin kuin muidenkin kirjojen nimet. Tietysti joku voi valita iso kirjaimen myös kunnioituksesta, mutta oikea valinta ei riipu lainkaan siitä vaan silkasta oikeinkirjoituksesta. Sekä Raamattu että Kalevala ovat isolla kirjaimella kirjoitettavia sanoja.

Mahdollinen poikkeus tehdään silloin, kun Raamattuun viitataan esineenä. Niinpä on oikein lähettää rippikoululaisille viesti: "Ottakaa huomenna raamatut mukaan." Saman mallin mukaan vihkiraamattu ja rippiraamattu ovat pienen alkukirjaimen sanoja. Pientä kirjainta käytetään muutenkin yhdyssanoissa, kuten sanoissa raamatunkäännös tai raamatuntulkinta. Kuvainnollisesti voidaan puhua vaikkapa puutarhanhoidon raamatusta, kun ei tarkoiteta varsinaista Raamattua.

Joku voi miettiä sitäkin, pitäisikö Raamattu merkitä kirjoituksessa kursivoinnilla tai lainausmerkeillä. – Ei kursivoida eikä tule lainausmerkkejä. Sama pätee Kalevalaan.

Kirjoja joita ei lueta mutta kannattaisi kyllä

On hyvä lukea yleisesti tunnettuja kirjoja, jotta tietäisi mitä muut ajattelevat. Ehkä vielä tärkeämpää on lukea unohdettuja ja sivuutettuja kirjoja, jotta löytäisi omaakin ajateltavaa. Tässä on kymmenen ehdotusta.

Selja AHAVAN Ennen kuin mieheni katoaa: Hankin tämän kirjaa oppiakseni, miltä tuntuu, kun oma puoliso korjaa sukupuolensa. Kyllä se siitä selvisi. 

Ivo ANDRICIN Drinajoen silta. Keltaisen kirjaston unohdettu klassikko, joka kertoo millaista elämää liittyy nykyisessä Bosnia ja Hertsegovinassa olevaan siltaan. Kirja on elämäntarinoita täynnä

Gerd GIGERENZERIN Miten säilyttää äly älymaailmassa. Tietokirja älyteknologian rajoista ja mahdollisuuksista. Erittäin ajankohtainen.

Jaakko HEINIMÄEN Pyhä nauru. Kuvaa uskonnon ja naurun suhdetta. Mikään uskonto tai instituutio ei ole onnistunut valjastamaan naurua omiin tarkoituksiinsa. Se on opposition viimeinen turvapaikka.

Eetu JULININ 347. Asepalvelusajasta ei ole nykykuvauksia. Julinin kiitettyä kirjaa en ole vielä lukenut, mutta se kiinnostaa.

Hannu JUUSOLAN Israelin historia. Monella on vahvat mielipiteet muttei tosiasioita. Lähi-idän tutkimuksen professori kertoo viileän objektiivisesti, ketkä ovat kenenkin puolella ja miten nykyhistoriaa on luotu vuoteen 2005.

Luiz RUFFATON Rutosti hevosia. On hyvä kurkistaa omien suorakulmioidensa ulkopuolelle. Tämän kirjan mukana pääsee Brasilian karuun arkipäivään. Muuten, siellä ovat paraikaa lämmöt nousseet 44 asteeseen.

Sonja SAARIKOSKEN Naisvangit. Tietokirja kiven sisällä istuvista naisista. Heitäkin on.

Jouko SIROLAN Käsijarru kukkapenkissä. Kummallinen mutta valloittava kirjoituskokoelma. Jos pitää absurdista, tässä on tekstiä siihen nälkään.

Lauri VIITA: Moreeni. Laitetaan yksi klassikkokin joukkoon. Eihän tämä vain ole yleissivistyksesi aukko?

Tom WOLFEN Turhuuksien rovio. Joskus tätä ehdotettiin kaivatuksi "suureksi amerikkalaiseksi romaaniksi". Ei se sitä ollut. Saattoi olla silkkaa viihdettäkin, mutta mennessään se vei. Ei kovin uusi kirja, mutta jos kirja kannattaa yleensä lukea, se kestää aikaa.

Kanadalaisten mukana olisin buuannut kansallislaululle

Suomen ja USA:n välisen jääkiekko-ottelun alkaessa kanadalainen yleisö osoitti "epäkunnioittavaa asennetta", kun kuului Yhdysvaltain kansallislaulu. Ylen toimittaja Juuso Paasi paheksui käytöstä: "Äänekkäitä buuauksia kansallislaulun päälle. Koko veisun ajan. En muista kokeneeni vastaavaa." Viime yön amerikkalaisessa paikallispelissä buuaukset jatkuivat.

Ylen toimittaja on esimerkki siitä, millaisessa kuplassa tai peräti poterossa osa urheiluihmisistä elää. Viimeistään vuoden 1936 Berliinin olympialaisista lähtien on ollut selvää, että urheilu on peruuttamattomasti kietoutunut kansallisuusaatteeseen, tuohon pirulaiseen, joka on ratkaisevin syy kaikkiin valtioiden välisiin sotiin.

Paasi "ei muista". Hän ei muista esimerkiksi sitä, millä eläimellisellä raivolla Tšekkoslovakian jääkiekkojoukkue pelasi MM-kisoissa Neuvostoliittoa vastaan vuonna 1969, kun maa oli tullut Neuvostoliiton miehittämäksi edellisvuoden elokuussa.

Jos kerran politiikka ei kuulu urheiluun eivätkä kanadalaiset saa viheltää eteläisille naapureilleen, niin miksi ihmeessä Venäjä ei saa lainkaan osallistua kisoihin, ei edes vihellysten saattelemana?

Presidentti Trump on juuri ilmoittanut, että Kanadasta tulee Yhdysvaltain 51. osavaltio. Malttaisivatko suomalaiset vaieten kuunnella naapurin kansallislaulua, jos Ruotsin pääministeri olisi juuri kertonut tekevänsä Suomesta Itä-Ruotsin maakunnan? 

Buuaus on ainoa keino, jolla "tavallinen kanadalainen" saa mielipiteensä kantamaan kaukaiseen Suomeen saakka.