maanantai 21. tammikuuta 2013

Kirkon ja valtion suhde on monisärmäinen asia

Tänään nähdyt Yhdysvaltain presidentin virkaanastujaisseremoniat olivat hyvä esimerkki siitä, kuinka mutkikkaita ovat kirkon ja valtion suhteet. Asiaan perehtymättömät luulevat kaiken ratkeavan sen mukaan, ovatko kirkko ja valtio erillään vai yhdessä. Todellisuudessa kyse on suuresta joukosta erityiskysymyksiä, joihin eri maissa annetaan erilaisia vastauksia, eikä näistä vastauksista synny edes yhden maan sisällä johdonmukaista kokonaisuutta.

Yhdysvaltain valtiomuotoon sisältyy vahva ajatus, että julkisen vallan tulee olla uskonnollisesti neutraalia. Virkaanastujaispuheessaan Barack Obama ilmaisi kiinnittyvänsä lujasti perustuslakiin.

Entäs itse seremoniat? - Niistä ei uskontoa puuttunut.

Virkaanastujaiset alkoivat rukouksella. Sen jälkeen kirkkokuoro lauloi Glory Glory Hallelujah. Virkavalaan ei riittänyt edes yksi raamattu, ja "Jumala minua auttakoon", olivat presidentin lukeman virkavalan viimeiset sanat.

Omassa puheessaan Obama mainitsi Jumalan moneen kertaan, ja vielä ennen seremoniat päättänyttä kansallislaulua oli papin lukema siunaus.

Olisi siinä ollut suomalainen, kirkkoon kuuluva kansanedustaja jo vähän ihmeissään.

4 kommenttia:

Tommi M. kirjoitti...

Uskonnon roolia amerikkalaisen ja suomalaisen yhteiskunnan valilla olen pohtinut vuosia. On siina melkoinen paradoksi, etta maa missa on virallinen valtionuskonto noin ainakin muodollisesti on kaytannossa varsin uskonnoton. Ja maassa missa uskonnon ja valtion ero on perustuslaissa ja ihmisten mielissa selva, uskonto jyllaa taydella voimalla. Ehka tama osoittaa, etta vapaat markkinat toimivat aika hyvin myos ajatusten ja vakaumuksen alueella. Toisaalta on myos paradoksaalista, etta maallisen Suomen lait ja yhteiskunta tuntuvat varsin moraalisilta. Taalla puolen Atlantia moraalisuus (ainakin siina mielessa kuin sen itse ymmarran) ja yhteisvastuu tuntuvat laskevan sita mukaa, mita uskonnollisemmaksi poliitikko itseaan mainostaa.

Arto Köykkä kirjoitti...

Odotinkin Tommi, että kommentoisit. Kyllä tämä on paraatiesimerkki siitä, että jokin iskulauseen kaltainen perusratkaisu ei tarkoita kirkon ja valtion suhteissa yhtään mitään.

Tommi M. kirjoitti...

Sattumalta juuri seuraavana paivana kommenttini kirjoittamisen jalkeen kuuntelin autossa brittilaisen konservatiivisen historijoitsijan Niall Fergusonin kirjaa “Civilization: The West and the Rest”. Se on mielenkiintoinen opus, vaikken ehka kaikesta taysin samaa mielta Fergusonin kanssa ole. Kirjassa Ferguson vertailee mielestani onnistuneesti kristinuskon roolin kehittymisen erilaisuutta lantisessa Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Hanen johtopaatoksensa on sama kuin itsellani, etta uskonnon “vapaat markkinat” ja kirkkojen keskinainen kilpailu ovat amerikkalaisten kristillisten kirkkojen elinvoimaisuuden takana. Jaykat ja lahes monopolistiset valtionkirkot Euroopassa eivat ole menestyneet yhta hyvin. Ferguson lisasi analyysiinsa mielenkiintoisen ja mielestani taysin oikeaan osuvan havainnon nykyajan amerikkalaisista kirkoista. Ne ovat hyvin markkinoineet itseaan ja menestyneet, mutta ne ovat samalla siirtyneet opiltaan varsin kevyelle linjalle – eli niiden opit eivat vaadi kirkon jasenilta paljon, erityisesti henkisen kehityksen tai uhrausten alueella. Ne tarjoavat ihmisille helppoja ratkaisuja, mika varmasti osaltaan selittaa kirkkojen menestysta. Mutta tasta ainakin itselleni heraa kysymys, haluaisinko paallisin puolin elinvoimaisen kirkon jonka sanoma on henkisten markkinavoimien sanelema ja vesittama, vai kannattaisiko ottaa henkisesti antoisampi ja kriittisempi kirkko, jonka oppeja vain harvat seuraavat ja jonka kirkonpenkit pysyvat tyhjina? – Vaikken itse ole valinnut kumpaakaan vaihtoehtoa, nama ovat mielestani mielenkiintoisia asioita pohdittavaksi.

Aleksi kirjoitti...

Niin, ja lukeehan Dollarin setelissäkin että "In God we trust".