Edellisen koulukiusaamista käsitelleen blogikirjoitukseni palautteista olen jäänyt miettimään jämsänkoskelaisen ystäväni Salon Jussin
nuoruudenmuistelmaa: Alkoi riivatun moinen mollaaminen kun en oikein
sopinut muiden poikien formaattiin, tulin vähän liian isoista kuvioista
sotkemaan jo valmiita kuvioita. Minulla ei hermo kestänyt kovin kauan, vaan
ratkaisin asian koulumatkalla perinteisesti, minua osattiin odottaa ja niin
odotin minäkin, luuvitonen räkämökinkatolle ja tietenkin sille pääkiusaajalle,
homma oli siinä eikä kiusaamista enää ollut, kunnes sitten yläasteella kaikki
alkoi uudestaan, olin ehkä liian viksu ympäröivään massaan verrattuna ja siitä
se taas alkoi. Aluksi sorruin itsekin kiusaamiseen, koska kuvittelin saavani
hyväksynnän sillä, ei toiminut. Vanhat lääkkeet kehiin, luuvitonen räkämökin
katolle ja taas oli kaikki kunnossa.
En kannata väkivaltaa, en suosittele tällaisia ratkaisuja,
mutta siitä huolimatta olen sitä mieltä, että tällaisista ratkaisuista on
uskallettava puhua. Muuten keskustelussa ei päästä eteenpäin ja ratkotaan
lähinnä tyttöjen ongelmia. Salon Jussin metodi on sentään kaikkein tavallisin
keino, johon nuorten miesten maailmassa on perinteisesti turvauduttu.
Jussin kommentit luettuani mieleeni tuli irtolause, jonka
olen joskus kuullut poikaporukan keskeltä.
"Patajärvi treenaa", joku sanoi. Kun tunsi tuon
vähätellyn ja varmasti koulukiusatunkin Patajärven pojan, saattoi päätellä,
mitä lauseella oikein haluttiin sanoa. Varsinainen sanoma oli: Patajärvi oli
päättänyt, että sille ei enää auota päätä.
4 kommenttia:
Mitä tarkoitat sillä, että on uskallettava puhua? Myönnettävä, että näinkin ihmiset toimivat? Että kiusaaminen saattaa loppua tällaisen tapauksen jälkeen?
Vaikkapa niin, että myönnetään tällainenkin toiminta ja että kiusaaminen saattaa loppua näin. Että ylipäänsä mopopojatkin otetaan keskusteluun.
Tai siis myönnetään tällaisen toiminnan olemassaolo. En nyt välitä tässä ottaa kantaa sen moraaliseen oikeutukseen tai siihen, onko se ylipäänsä hyvä. Sen arvioiminen olisi oman kirjoituksensa aihe.
Ymmärtäisin Arton tarkoittavan sitä, että tietyissä tilanteissa, esimerkiksi silloin kun muilutus ei puhumalla lopu, kiusattu on vaihtoehtojen loppuessa pakotettu kommunikoimaan ilman sanoja.
"Räkämökin" suistaminen omaa napaansa kiertävältä radalta ei mielestäni ole ikinä se ensimmäinen, sivistynein tai paras vaihtoehto, mutta tässä kohden osapuolet sentään pääsevät keskusteluyhteyteen käyttämällä yhteistä kommunikaatioväylää. Joskus oikeudellisen vastuun ulkopuolella toimiva (ja tämän tiedostava) väkivaltainen yksilö saadaan kokemaan empatiaa vain omakohtaisen kokemuksen kautta.
"Näytäs niitä judolihaksia" oli oma versioni tuosta kuulemastasi kommentista. Aina pyysin salille katsomaan ja kokeilemaan.
Lähetä kommentti