Varsinaisena ongelmana ei kuitenkaan ole Särkiön sanomisten
sisältö. Kyllä maailmaan mielipiteitä mahtuu. Sen vuoksi en osaa pöyristyä
niistä. Olen tottunut lukemaan monenlaista ja myös sellaisia tekstejä, joita
pidän jopa vaarallisina.
Sen sijaan ongelmana on, että Pekka Särkiö on korkeassa
virassa ja kirjoittaa niin kuin ei olisi.
Ottaessaan vastaan viran ja varsinkin korkean viran ihminen
joutuu luopumaan osasta sananvapauttaan. Entistä useammat kuuntelevat häntä,
mutta samalla hän ei enää voi sanoa mitä tahansa. Varmaan joku Sauli Niinistö
haroo välillä epätoivoisena hiuksiaan, kun tapaa eräitä virkatovereitaan. Hänen
asemassaan on vain suljettava suunsa. Eräistä julkisuudessa näkyneistä
valokuvista päätellen Niinistönkään ei aina ole helppo pysytellä vaiti, kun
vieressä oleva kollega puhuu puuta heinää.
En osaa tarkkaan määritellä oman elämäni motiiveja, mutta
vapauden kaipuussa voi olla syynsä siihen, etten ole lähtenyt tavoittelemaan
korkeita virkoja. En ole halunnut myydä vapauttani, joka ei ole tällaisella
apupapillakaan täydellistä. Kollegoiden sanomisten kommentoimisessa on oltava
varovainen, ovatpa he sitten arvoasteikossa ylä- tai alapuolella tai samalla
tasolla. Myös yhteistyökumppaneiden arvioimisessa on oltava tarkkana. Jos
epäilen vaikkapa oman paikkakuntani koulujen tiettyjä käytäntöjä, en rupea ihan pienistä huomauttelemaan. Eivät he minun neuvojani kaipaa. Toisaalta odotan heiltä samaa
solidaarisuutta. Paasikiven sanoin viholliset on hankittava kaukaa.
Niinpä kenttäpiispa ei voi ajatella kaikkea ääneen, koska
virassa ollessaan hän edustaa sekä kirkon että armeijan ääntä. Jos aikoo
säilyttää täysimittaisen sananvapauden, pitää kieltäytyä viroista, ainakin
korkeista. Korvessa asuva kirjailija voi taas laukoa mitä tahansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti