Vastasyntynyt kannetaan rakkaidensa eteen, ja sen jälkeen häntä kannetaan kaikkialle, mihin vanhemmat häntä vievät: mummolaan, neuvolaan ja kasteveden äärelle. Ehkä vuoden vanhana hän ottaa ensimmäiset askeleet, jalat harallaan, kaukana toisistaan, mutta senkin jälkeen häntä kannetaan, kun jalat eivät jaksa ja edessä oleva lätäkkö on liian suuri. Pian se kantava syli alkaa tuntua vieraalta. Ihminen haluaa kulkea omin jaloin. Hän haluaa näyttää osaamisensa, pihalla, koulussa ja työssään, että voi lunastaa oman arvokkuutensa ja itsetuntonsa. Hän haluaa vuorostaan kantaa muita ja olla tärkeä.
Vuodet kuluvat, ja vihdoin hänen on tunnustettava, että yhä vähemmän hän jaksaa kantaa toisia ihmisiä. Tuskin hän jaksaa kantaa omansa, ja sitten hän ymmärtää, ettei kykene kantamaan niitäkään. Hänelle kannetaan kauppatavaroita, lääkkeitä, ja lopulta ollaan kappelilla, minne hänet on kannettu.
Kaiken tämän ajan hän on ollut, on ja tulee olemaan Jumalan kannettavana. Se tässä on tärkeintä. Jumala kantaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti