Niin kuin olisi saanut koulusta vapaatunnin

Näkemistäni teatterikappaleista ylivoimainen ykkönen on Helsingin Kansallisteatterissa esitetty Samuel Beckettin Huomenna hän tulee, jota esitettiin eri nimellä. Listani pohjasakka on taas Tampereelta.

Mentiin teatteriin katsomaan nuoresta Vincent van Goghista kertova näytelmä. Vincent oli hankkiutunut väliaikaan mennessä vuokrakämppään ja rakastunut emännän nuoreen tyttäreen, joka kuitenkin oli mennyt toiselle vuokralaiselle. Sitten Vincent pääsi läheisiin tekemisiin kolmekymmentä vuotta itseään vanhemman vuokraemäntänsä kanssa. 

Väliajalla juotiin kahvit padasjokelaisen bussiryhmän seassa. Tarjoilu oli aika hinnakasta, mutta väliaikakeskustelu oli erinomainen. Ruvettiin kyselemään, kiinnostiko lainkaan, miten näytelmän juoni eteni ja miten Vincentille mahtoi käydä. Yksimielisyys syntyi nopeasti. Todettiin, että oli aivan samantekevää, miten näytelmä jatkui.

Ihmisen ei kannata kiusata itseään täysin hyödyttömästi. Kirjan saa lopettaa kesken, ja näytelmästä saa poistua väliajalla.

Teatterin sijasta mentiin Hämeenkadulle juomaan toiset kahvit. 

Syntyi déjà-vu -kokemus: tällaista on ollut joskus ennenkin. Miten hienoa olikaan saada koulusta vapaatunti, kun opettaja oli sairastunut eikä sijaista ollut. Se oli suloista vapautta siitäkin huolimatta, että mitään viisasta tekemistä ei ollut. Ei vain ollut pakko, kun ei huvittanut. Sai vain asiattomasti oleskella.

Tähtitaivaan puutteessa planetaariokin voi auttaa

Jouduin hoitamaan asioita, jotka ovat ihmisen hoidettaviksi liian suuria. En saanut enää untakaan. Yöstä tuli päivä ja päivästä yö.

Tarvitsin uutta näkökulmaa. Ajoin Nokian moottoritielle ja siellä Särkänniemeä kohden. Tornin juuressa oli Sara Hildénin taidemuseo, mutta tällä kertaa kuvat eivät auttaneet, oli lyijykynällä piirrettyjä tomaatteja, perunoita, sellereitä, porkkanoita ja punajuuria. Voihan niitä rehuja ostaa kaupasta.

Menin planetaarioon nähdäkseni avaruutta. Olin ainoa katsoja, ja saatoin sanoa olevani yksityisnäytöksessä. Kupolikatossa oli tähtiä, tähtisumuja ja linnunratoja. Alkoi nukuttaa ja sallin itselleni uneen vaipumisen. Viimeisinä hereillä olemisen sekunteina lähetin mielessäni terveisiä planetaarion hoitajalle, että on sinullakin työ: pitää esitystä yhdelle ainoalle, unessa olevalle katsojalle. 

Torkahtamisen jälkeen heräsin taas ja yhä oltiin tähdissä ja tähtisumuissa. Avaruus oli kiitettävän suuri.

Ovet avautuivat, tulin pihalle ja katselin kaupungin suuntaan. Elämän tärkeysjärjestykset olivat palanneet. Suuri oli suurta, pieni oli pientä. Jumala tuntui Jumalalta ja ihminen ihmiseltä. 

Hetken kaikki oli taas niin kuin sen piti olla. Ehkä tätä elämää voi elää, kaikesta huolimatta.

Taivas oli harmaa ja pilviä täynnä. Ajattelin niiden takaista ja ylistä maailmaa ja päätin, että kyllä minä tämän jaksan.

Norja, Tappara ja Real Madrid

Lakkasin seuraamasta hiihtoa Lahden 2001 dopingkisojen jälkeen. Päätin, että samalla tavoin minua ei huijata kahta kertaa. Hiihdossa olisi ollut toinenkin syy, joka olisi syönyt kiinnostukseni. Miksi seurata lajia, jossa norjalainen voittaa aina?

Jalkapallossa Real Madridin kestomenestys kyllästyttää muutenkin kuin siitä syystä, että seuralla on käytössään kohtuuttoman paljon rahaa. Leicesterin vuonna 2016 voittama Valioliigan mestaruus on kenties merkittävin urheilutulos sadan viime vuoden ajalta, sillä pitkää sarjaa ei voiteta muutamalla tuurivoitolla, niin kuin saattaa käydä vaikkapa MM-turnauksessa. Leicester jätti häpeämättömästi taakseen kaikki raharikkaat suurseurat.

Olen vaimea Tapparan kannattaja. Siitä huolimatta olen tyytyväinen, että se putosi HIFK:n kanssa samaan häviäjien läjään. Tosin HIFK ei muutenkaaan pärjää ikinä. Parasta olisi, jos Saipa tekisi jääkiekossa leicesterit, mutta Ilveksenkään mestaruus ei haittaisi minua yhtään.

Tai ketä enää kiinnosti se, kuinka Max Verstappen veti autoletkaa Monacon katuradalla, jossa ohittaminen oli mahdotonta? Formulakisoja ennemmin kannatti nostaa pakastekala tiskipöydälle ja seurata sen sulamista. Siitä saa sentään syödäkseen.

Tietysti on poikkeuksia. Matti Nykäsen ylivoimaa jaksoin seurata, loputtomasti.

Nauru on vaarallista

Minulla on aamuhämäriä koulumuistoja siitä, kuinka opettaja oli suuttunut kiivaimmin pojille, jotka olivat naureskelleet itsenäisyyspäivän juhlallisuuksissa. Opettaja ei ollut raivostunut vain viran puolesta niin kuin lumipallojen heitosta kielletyllä alueella, vaan jostain henkilökohtaisesta syystä. Naureskelu oli loukannut häntä itseään.

Juhlallisuuden ja pyhyyden ongelma on siinä, että komiikka on niitä vaarallisen lähellä. Erään usein julkisuudessa näkyvän papin nimi tuo minulle aina mieleen jumalanpalvelukseen, jossa hän toimitti alttaripalvelusta. Hän oli ottanut käyttöönsä kaikki mahdolliset liturgiset eleet ja luki ääneen jokaisen aamenen, jonka käsikirja vain salli. En tuntenut pyhän kosketusta. Mieleni teki tirskua.

Nauru on viimeinen ase, joka alamaisilla on diktaattoreita vastaan. Suuri johtajakin on sen edessä avuton. Jos hän osoittaa raivonsa, hän paljastaa samalla sen, että häneen on osunut.

Kuuluisa semiootikko Mihail Bahtin kirjoittaa, että naurua ei ole milloinkaan saastuttanut virkavaltaisuus. Se on jäänyt sen virallisen valheen ulkopuolelle, joka on puettu pateettiseen vakavuuteen. Hänen mukaansa kaikki ylevät ja vakavat kirjallisuudenlajit ovat sen sijaan valheen, huonon sovinnaisuuden, kaksinaamaisuuden ja vilpin läpitunkemia. "Vain nauru on säästynyt valheen saastunnalta", kirjoittaa Bahtin.