Kohtuulliselle alkoholistille kohtuudella viinaa

Viime sunnuntain Aamulehdessä oli raflaava otsikko: "Alkoholisti voi juoda kohtuudella." Jutun taustalla oli Salla Vuoristo-Myllyksen tuore väitöskirja, jossa selviteltiin terapiaan ja Naltreksoni-lääkitykseen perustuvaa hoitomallia.

Lehtijutun sisältö ei täysin vastannut otsikkoa. Ohessa haastateltu Minnesota-hoidon toimitusjohtaja Simo Seppelin tyrmäsi täysin ajatuksen alkoholistin kyvystä pysyä kohtuukäyttäjänä.

En ole tutustunut alkuperäiseen tutkimukseen, joten en uskalla ottaa siihen kantaa. Sen sijaan voin muistella sitä vuotta, jonka toimin päihdehoitolaitoksen pappina.

Joka päivä samaan kellonaikaan istuttiin hoitohenkilökunnan kanssa niin sanotusti raportilla. Välillä oli niitä kertoja, jolloin huomattava määrä hoitoon tulleita kirjoittautui talosta ulos. Yksitellen käytiin läpi poistuneiden elämäntilanne ja mahdollisuudet saada siviilielämä järjestykseen. Lähteneissä oli kolme ryhmää.

Ensinnäkin olivat ne, joiden tulevaisuudesta ei edes keskusteltu. He olivat olleet hoidossa lähinnä vain sen takia, että olisivat saaneet elämälleen hieman jatkoaikaa.

Toiseksi oli huomattava määrä myös niitä, jotka herättivät positiivisia odotuksia. Muutamat oleelliset asiat olivat niksahtaneet kohdalleen, ja nyt saattoi vain toivoa, että kotona ja kotipaikkakunnalla riittävän monet asiat tukivat uutta alkua.

Näiden kahden ryhmän välissä olivat kolmannen lajin ihmiset. Äänessä saattoi kuulla lievää ironiaa, kun heistä sanottiin: " Se lähti kotiinsa kohtuukäyttäjänä." Koko arvio mahtui yhteen lauseeseen, eikä heistä puhuttu sen enempää.

Loimaa taitaa olla kovempi kuin koko Helsinki

Melkeinpä maassa kuin maassa pääkaupungin joukkueet menestyvät kansallisissa palloilusarjoissa. Metropoleissa on rahaa ja ihmisiä.

Helsinki on poikkeus. Siellä ei tunnu toimivan mikään. Ainoastaan HJK menestyy niin kuin pääkaupungin joukkueen kuuluu menestyä. Palloilulajeilla mitaten Loimaa on melkeinpä parempi urheilukaupunki kuin Helsinki.

Kori- ja lentopallossa Helsinki on tykkänään vailla ylimmän sarjatason joukkuetta. Pesäpalloa sinne ei ole saatu istutetuksi ikinä. Salibandyssa Tapanilan Erä pärjäilee jollain tavoin. SSV on sentään voittoiihin kykenevä joukkue. Käsipallosarjassa Dicken on kakkosena, mutta riihimäkeläiset ovat kaukana edellä. Jääpallossa on pari ylimmän sarjatason joukkuetta, mutta ne pelaavat vailla menestystä.

Jääkiekkoliiga päättyi sekä Jokereiden että HIFK:n osalta katastrofiin. Jokereiden valmentaja Tomek Valtonen arvioi pelaajiaan varmaan aika realistisesti: "Jos ei ole intohimoa ja rakkautta peliä kohtaan, etkä ole aidosti mukana ja olet vain palkkatyössä, niin lopputulos on tällainen."

Yle Urheilun Tomi Hännisen arvio HIFK:sta oli puolestaan tällainen: "Jääkiekon SM-liigan toiseksi suurimmalla pelaajabudjetilla operoivan seuran tekeminen oli jo kesäkaudella niin sekavaa, että romahduksen pystyi ennakoimaan syksyllä."

Enkä kirjoita ivallisella mielellä, ihmetellen vain ja samalla kysellen, kertooko tämä kaikki jotain oleellista sosiaalisen elämän peruslaeista. 

Ei ole Tampereen tai Turun voitoistakaan paljon kerrottavaa. Pienet kaupungit tuntuvat sen sijaan menestyvän.

Onko luterilaisuudelle vaihtoehtoja?

Ask.fm-palvelussa minulta kysyttiin, mitkä voisivat olla luterilaisuuden vaihtoehdot. Arvelen kysymyksen olevan sen verran kiinnostava, että julkaisen ajatuksiani myös täällä blogissani.

Perinteiseen suomalaiseen sukuun kuuluvalla ihmisellä ei ole paljonkaan hengellisiä vaihtoehtoja, joilla hän voisi uskottavuutensa säilyttäen korvata luterilaisuuden.

Tietysti on olemassa helluntailaisuus, mutta sen omaksuminen ei onnistu keneltä tahansa. Olen ollut havaitsevinani, että se edellyttää aivan tietynlaista luonnetta ja poikkeuksellista intomieltä, joka on maltillisille suomalaisille liian outoa.

Karjalaisten sukujuurten pohjalta voi liittyä ortodoksiseen kirkkoon, mutta se on vaikeaa vasta aikuisena ja muualta tulleena. Vaihtaminen vaatii poikkeuksellista harrastuneisuutta. Ortodoksiksi ei tulla sivumennen tai puolihuolimattomasti.

Muita uskottavalta tuntuvia vähemmistövaihtoehtoja ei oikeastaan ole, ellei välttämättä halua olla uskonnon turisti, jota voi kutsua slangisanalla wannabe: toivoo tulevansa joksikin sellaiseksi tai luulee olevansa jotain sellaista, mitä ei oikeasti ole.

Tyypillisestä wannabe-uskonnosta on kyse silloin, kun suomalaiseen alkuperäisväestöön kuuluva hurahtaa buddhalaisuuteen tai muuhun itämaisuuteen. Tietysti niistäkin uskonnoista voi oppia paljon, mutta hevonen ei muutu seepraksi sillä, että maalataan raidat. Me skandinaavit olemme länsimaisen, lineaarisen aikakäsityksen lapsia, haluammepa tai emme. Ajan loppumaton pyörä on meille mahdoton ajatus. 

Islamilaisuus on yhteiskunnallisilta asenteiltaan vieras elämänmalli. 

Suomen kaltaisessa maassa luterilaisuuden tekee ylivoimaiseksi ennen muuta se, että vain sen sisällä voidaan toteuttaa uskon yhteisöllistä, erilaisia ihmisryhmiä yhdistävää puolta. Toimivassa uskonnossa on myös sosiaalinen ulottuvuutensa. Vain luterilaisuus voi huolehtia sellaisista asioista kuin ristiäiset, rippikoulu, kirkkohäät, hautajaiset ja joulukirkko. Yksityisellä ihmisellä on tietysti niillekin vaihtoehtoja, mutta ne valitessaan hän joutuu toimimaan yksin tai oman pienen sisäpiirijoukkonsa keskellä.

Ulkomaille siirryttäessä uskottavien vaihtoehtojen määrä kasvaa. Dogmatiikan professori Seppo A. Teinonen vaihtoi roomalaiskatolisen kirkon jäseneksi muutettuaan pysyvästi Espanjaan. En ole koskaan ihmetellyt hänen valintaansa ja saattaisin samassa tilanteessa harkita sitä itse. Olen kuitenkin aika varma, etten koskaan ryhtyisi tuumasta toimeen.

Joku voi nyt kysyä, että mitäpä sitten jos olisin sattunut syntymään johonkin toiseen maahan. – Niinpä, mitä sitten? Sitten olisin toisessa maassa ja ajattelisin eri tavoin. Jos olisin syntynyt jostakusta toisesta naisesta, minulla olisi eri äiti kuin nykyään. Jos olisin syntynyt Göteborgissa, kannattaisin Ruotsin maajoukkuetta. Ei sellaisia kannata miettiä. Siitä saa vain päänsärkyä.

Muutamia lisäajatuksiani luterilaisuudesta on täällä.

Laulun sanat ovat vain laulun sanoja

Olen kuunnellut viime päivinä Samuli Putron uutta levyä Taitekohdassa. Se on hyvä teos, ostamisen arvoinen. Ensimmäisellä kuuntelukerralla sävelmaailma tuntui vieraalta, mutta jo toisella kerralla se alkoi toimia.

Sanottajana Samuli Putro on hyvä ehdokas suomirokin ykköseksi.

Olen kuullut myös pari Putron tuoretta haastattelua. Tietystä mestarillisuudesta huolimatta olen epäillyt, kannattaako edes Putron sanoituksia analysoida sen pitempään. Eivät ne kuitenkaan ole runoja, jotka kestäisivät vain painettuina. Ne eivät ole romaaneja eivätkä filosofisia teoksia.

Niihin pätee se, mitä Jaakko Löytty sanoi eräässä konsertissa: "Nämä ovat vain lauluja, eivät mitään sen enempää."

Saarnojani en julkaise

Kirkollisesti suuntautunut Kotimaa-lehti on rakentamassa ns. digipostillaa, johon papit voivat lähettää saarnansa julkaistaviksi.

En luovuta tällaiseen käyttöön saarnojani, en anna niitä edes seurakuntamme nettisivuille.

Koko julkaisuajatus on epäonnistunut. Jos kootaan suuri suomalaisten saarnojen kokoelma, tuloksena on keskimäärin keskimääräistä mössöä, johon helmet hukkuvat. Ei kaikki sydänverellä kirjoitettu ansaitse suurta julkisuutta.

Suomi on pieni maa. Täällä on enintään viisitoista pappia, joiden teksti on niin tasokasta, että saarnat kannattaa laittaisi yleiseen jakeluun ilman huolellista valikointia.

En muutenkaan käytä aikaani saarnojen selaamiseen, koska en ole lukenut edes kaikkia Dostojevskeja kyllin monta kertaa.

Varsinainen ongelma on siinä, että hyviä saarnakokoelmia ei ole olemassa.

Saarna on puhuttua sanaa, jossa on tekstiin sopimattomia keinoja, kuten toistoa. Kirjoituksen lauserakenteet ovat paljon pitempiä kuin puheen, ne ovat monipolvisempia ja logiikaltaan huolellisuutta vaativia. Puheessa voi aika vapaasti tehdä korrelaattivirheitä, korjailla asian kuljetusta sanomalla välillä ”eiku” ja yrittämällä uudestaan. Parhaat puheet ovat myös tilannesidonnaisia.

Jos julkaisee saarnansa niitä tekstiksi muokkaamatta, ei ole ymmärtänyt saarnan kielellistä luonnetta. Harvat papit tai suomalaiset puhujat ovat tästä perillä, minkä huomaa vaikkapa siitä, että kaikki Urho Kekkosen jälkeisten presidenttien uudenvuodenpuheet ovat olleet vain paperista luettuja esitelmiä. Niistä on puhuttu ehkä yhden päivän, mutta jälkeä ne eivät ole jättäneet. Maailma on ollut samanlainen niiden kanssa kuin olisi ollut ilman niitä.

Levyraadin Jukka Virtanen oli toista maata. Hän loi puheen vaikutelman kirjoittamalla jo ohjelman käsikirjoitukseen kaikki änkytyksensä ja öö-öttelynsä. Niille kansa vähän naureskeli, mutta todellisuudessa ne olivat ammattilaisen tarkkaa harkintaa.

Myötätuntoa sisätiloissa mopoilleelle

Tätä tekstiä ei kai pitäisi kirjoittaa. Ainakin tämä kirjoitus on ristiriidassa sen ajatukseni kanssa, että turhasta ei pidä nostaa meteliä.

Kaikesta huolimatta en malta olla tarttumatta iltapäivälehden uutiseen, jossa kerrottiin paikallisen ABC:n tapahtumasta. Viidentoista ikäinen mopopoika oli ajanut skootterilla ravintolasalin läpi.

Ilta-Sanomien mukaan poika oli aiheuttanut sivullisille vaaraa. - Tuskinpa enempää kuin aiheuttaa torikahvilan viereen pysäköivä autoilija.

Kieltämättä skootteriajelu oli tyhmä temppu, josta ansaitsee tulla sakot. Mitään sen enempää se ei kuitenkaan ole ollut, ei valtakunnallisen uutisen aihe ollenkaan, vaan ainoastaan nuoruuden tavallisia hölmöilyjä.

Samaan aikaan ministeri vetää lärvit valtion kustantamalla kisamatkalla. Jonkun ihmisen elämäntehtävänä on kannabiksen käytön mainostaminen. Sukeltajat sukeltelevat niin että henki lähtee. Joku ajaa suoralla tiellä rekkakuskin alle, kun tämä on vain ollut tekemässä työtään. Joku päättää jossain hallintoelimessä, että esikoululaiset olisivat kykeneviä kävelemään kolmen kilometrin koulumatkan. Jossain toisaalla lomautetaan opettajia. Voittoa tuottavat pörssiyhtiöt irtisanovat työntekijöitä vain lisävoittojensa tähden, joita ne sitten siirtävät veroparatiiseihin.

Ja Pirkkalassa yksi mopopoika ajelee hieman sisätiloissa.On niillä pulaa valtakunnan tason murheista ja uutisista. 

Avaruudenvalloitusta nuppineulan päässä

Jos moottoriteiden talvirajoitukset pätisivät myös avaruudessa, aurinkoon matkaaminen kestäisi 177 vuotta.

Avaruudellisia välimatkoja voi havainnollistaa myös vaihtamalla mittakaavaa. Jos aurinko kuviteltaisiin appelsiinin kokoiseksi kappaleeksi, maa olisi siihen verrattuna nuppineulan pään kokoinen kappale, joka kiertäisi aurinkoa 18 metrin päässä.

Suurimmaksi osaksi avaruus on pelkkää tyhjää. Seuraava appelsiinin kokoinen kappale löytyisi Suomesta katsottuna vasta Välimereltä.

Ja mitä sanoikaan ihminen, joka oli saanut raketin alleen ja kiersi sitä nuppineulan päätä? - Hän sanoi valloittaneensa avaruuden.