TV:n suunnistus koukuttaa niin kuin curling joskus

Ensimmäinen mielikuvani suunnistuksesta on lukiovuosien syysaamu, kun piti lähteä metsään kastumaan ja etsimään rasteja, joiden sijainti ei kiinnostanut. Mieluummin olisi pelattu jalkapalloa. 

Noidenkaan aikojen jälkeen kantani ei ole muuttunut, vaikka olen pitänyt metsässä liikkumisesta. En ole innostunut lajista, vaikka käytännössä olen havainnut suunnistajien olevan kaikista urheilulajien harrastajista kaikkein fiksuimpia.

Vihdoin TV:n suunnistuslähetykset ovat muuttaneet näkemykseni. Ne koukuttavat niin kuin Torinon olympialaisten curling. Vuoroin tulee kuvaa maastosta ja vuoroin nähdään GPS-pohjaisia karttoja, joissa suunnistajat kulkevat pallukoina TV-ruudulla. Näkee, kuinka joku pyörii ympäriinsä etsiessään rastia, ja tärkeitä minuutteja kuluu. Asiantuntijat kertovat erilaisten reitinvalintojen eduista ja haitoista. Spekulaatio on penkkiurheilun parhaita puolia. Vielä täydellisempää se on shakissa, josta on jätetty pois tarpeeton, hengästymistä aiheuttava juoksentelu. 

Viime yö meni osittain Jukolan viestiä seuratessa. Nukuin sohvalla, jännitin ja torkahtelin. Kisan kruunasi se, että voitto ratkesi aivan lopussa.

Kaupankäynnissä huijattuna

Kysyin itsensä kauppiaana elättäneeltä enoltani, mikä se sellainen liikemies on. Hän vastasi, että liikemies ostaa halvalla ja myy kalliilla. 

Mielestäni vastaus on yksinkertaisen nerokas ja vie suoraan talouselämän ytimeen. Tästä viiden vanhana saamastani vastauksesta huolimatta minusta ei koskaan tullut erinomaista liikemiestä. Mielenpohjallani vaivaa ajatus, että yksityisen ihmisen kanssa on mahdotonta tehdä todella edullista kauppaa, ellei samalla huijaa toista osapuolta.

Kaupankäynnin raadollisuutta jouduin opettelemaan ensimmäisen kerran yhdentoista vanhana, kun luokallamme levisi innostus postimerkkien keräämiseen. Eräällä pojalla oli hyvä kokoelma. Hän oli paneutunut aiheeseen, ja hän oli kiinnittänyt merkit filatelian sääntöjen mukaan oikeisiin kansioihin. Hän tarjosi myytäväksi yhtä tällaista kansiota. Hän esitteli kokoelmaa monipuolisesti ja mainosti erityisesti yhtä merkkiä, jolla oli huomattavan korkea arvo. Kauppa vaikutti hyvältä, ja sovittiin että seuraavana päivänä se saatettaisiin loppuun.

Toin rahan kouluun ja sain kansion. Selasin sitä ja totesin, että kalleimmat merkit oli poistettu ja varsinkin se yksi, erityisesti mainittu. Tivasin puuttumiselle selitystä, ja saamani vastaus oli tyrmäävä: "Et kai kuvittele, että minä luopuisin parhaasta merkistäni."

En osannut sanoa mitään. Tuntui kuitenkin siltä, että kaikki ei mennyt aivan oikein.

Muutamia havaintoja urheiluselostusten äärellä

 Jalkapallo-otteluiden seuraamisessa on muutakin kiinnostavaa kuin itse peli. Olen huvittunut selostajien käyttämästä kielestä. Tietysti kuulee ärsyttävyyksiä, kuten puhumisen "pelivälineestä", vaikka tavallinen "pallo" on paljon kätevämpi ja eläväisempi sana. On kuitenkin paljon hauskaa ja luovaa.

Viime aikoina on puhuttu louhikkoisesta kosketuksesta, joka on pehmeän kosketuksen vastakohta. Ilmaus on uusi, sillä ainakaan talvella Kielitoimiston sanakirja ei tuntenut sitä. "Louhikkoinen" kertoo hyvin asiansa. Yläilmoihin karannut korkea pallo on taas "säähavaintopallo". 

Kun on saanut ujutettua pallon vastustajan jalkojen välistä, ainakin Tampereen seudulla sanotaan, että "meni längistä". Se on kuvaavampi kuin tuore ilmaus "meni putkista". Leveällä olevat jalat todellakin muistuttavat hevoselle puettavia länkiä.

Pelikentällä kuulemani, yksin yrittämiseen liittyvä sanonta "syöttö on aina riski" on mielestäni hauska, ja ohilaukaukseen liittyvä käsite "hehtaaripyssy" on muuten hyvä. Olen jopa miettinyt, miltä sellainen pyssy näyttäisi. Sanaa voisi hyvin levittää urheilukenttien ulkopuolelle esimerkiksi poliittiseen kieleen. 

"Tällääminen" tarkoittaa nykyään laukaisemista, ja minun kouluaikojeni poikaporukassa vastapalloon vetäminen oli kekseliäästi rentouttamista. Mielestäni se saisi tulla yleiseen käyttöön.

Sen sijaan "bussin parkkeeraaminen" moneen kertaan toistettuna on aika tylsä ilmaus. Voisi puhua vaikkapa perunoiden istuttamisesta tai betoniporsaiden perustamisesta.  Siitä selviäisi, että puolustuksen läpi ei niin vain mennä.

Kukaan ei puhu enää "karvaamisesta", se on prässäämistä nykyään. Uusi ilmaus hukkaa sen ajatuksen, että taktiikan voi laatia sekä myötä- että vastakarvan periaatteella.

Hellyttävät, viidakkoon joutuneet kolumbialaislapset

Kolumbialaislapsista on kerrottu hellyttäviä uutisia. Niiden mukaan neljä lasta joutui lento-onnettomuuden takia keskelle viidakkoa vaille aikuisten apua. Nyt heidät on vihdoin löydetty neljäkymmentä päivää kestäneiden etsintöjen jälkeen. He ovat iältään 13-, 9- ja 4-vuotiaita, ja nuorimmainen on vain 11 kuukautta. 

Nämä alkuperäiskansoihin kuuluvat lapset pelastuivat perinteisten elämäntapojensa ansiosta. He söivät hedelmiä, juuria, kasvien osia ja siemeniä. He olivat myös onnistuneet löytämään ainakin yhden ilmasta heille pudotetun selviytymispaketin. He tiesivät, mitkä hedelmät olivat syötäviä ja osasivat vältellä petoeläimiä ja myrkyllisiä hyönteisiä. Isosisko säännösteli annoksia. 

Kolumbialaislasten tarina osin päinvastainen kuin William Goldingin romaani Kärpästen herra, joka kertoo niin ikään lento-onnettomuuteen joutuneista koulupojista. Autiosaaren eristyksissä heistä tulee väkivaltaisia ihmispetoja. Kirjassa on kauhuromaanin piirteitä.

Historioitsija Rutger Bregman väittää Goldingia vastaan. Viime vuonna suomeksi ilmestyneessä kirjassaan Hyvyyden historia hän nostaa esiin kuusi tongalaista poikaa, jotka pakenivat varastamallaan veneellä tympeästä sisäoppilaitoksesta. Tarkoituksena oli seilata Fidžille, mutta vene rikkoutui. He ajelehtivat merellä kahdeksan päivää, kunnes pelastautuivat autiolle saarelle. Olot olivat siellä ankarat, mutta he perustivat sinne kasvimaan, ja vanha veitsenterä työkalunaan he rakensivat vedenkeruuvälineitä, kanahäkkejä, eräänlaisen kuntosalin ja sulkapallokentän. Tuli saatiin syttymään puupaloja hieromalla, ja sitä varjeltiin sammumasta. Muuan pojista rakensi soittimen, ja niin jokainen aamu saatettiin aloittaa laululla ja rukouksella. 

Pojat elivät sovussa 15 kuukautta, kunnes ohi kulkenut kalastajavene poimi heidät mukaansa.

Ohjeita Dostojevskin aloittamiseen

Elämäni kolmen merkittävimmän saavutuksen joukkoon luen sen, että jokunen ihminen sanoo innostuneensa minun juttujeni pohjalta lukemaan Fjodor Dostojevskia. Hän ei ole kaikkein helpoin kirjailija, vaikka toisaalta ei mitenkään mahdoton. Aivan nuorena elämäkokemus ei kuitenkaan riitä. Olin lukenut Kirjoituksia kellarista ja Idiootin niistä mitään ymmärtämättä, kunnes noin kahdenkymmenen iässä aloin lukea Karamazovin veljeksiä. Se ei heti vakuuttanut, mutta jäi alitajunnassa vaivaamaan. Kuukauden kuluttua huomasin palaavani siihen tavan takaa, ja kun kaksi kuukautta oli kulunut, ajattelin sitä melkein koko ajan. Joku tulee uskoon, minä tulin Dostojevskiin.

Helpoin tie on lukea Rikos ja rangaistus. Siinä on selkeä, yksinkertainen rikosjuoni ja vetävä tarina. Jos aloittaa Dostojevskin lukemisen siitä, on kuitenkin vaarana, että pääsee aiheeseen kiinni liian helposti ja kuvittelee olevansa jo perillä, vaikka on vasta eteisessä. Sama helppous pätee Muistelmiin kuolleesta talosta. Toisaalta Rikos ja rangaistus on hyvä valinta, jos arvelee voimiensa riittävän vain yhteen kirjaan. Se on joka tapauksessa Dostojevskin tärkeimpiä romaaneja.

Kaikki viisaus tiivistyy Karamazovin veljeksiin. Kun sen on lukenut kahteen tai kolmeen kertaan, voi jo sanoa olevansa jotenkin sisällä kirjailijan maailmassa. Olen lukenut sen yhdeksän kertaa, mutta vielä aion täydentää näkemystäni. Tärkeitä ovat myös isot romaanit Idiootti ja Riivaajat. Pienemmistä kirjoista Pelurit osoittaa Dostojevskin koomikkopuolen. Kertomus on surkuhupaisa kuvaus uhkapelien ympäriltä. Kirjoituksia kellarista on eksistentialistin käsikirja. Viimeksi olen innostunut Kaksoisolennosta, joka on luultavasti maailman ensimmäinen identiteettivarkautta käsitellyt romaani.

Kommenttikirjallisuus auttaa Dostojevskin paradoksaalisuuden ymmärtämisessä. Itselleni Alex Matsonin Kaksi mestaria oli ratkaisevan tärkeä. Mihail Bahtinin Dostojevskin poetiikan ongelmia on astetta akateemisempi, mutta kertoo samoista teemoista.

Pahuuden mitta ja itäisen maan suuri johtaja

Näinä päivinä pahuus kirjaimellisesti vyöryy ihmisten päälle pommeina ja tulvavesinä. Törmäsinkin kysymykseen, onko koko maailmassa ketään pahempaa kuin itäisen maan suuri johtaja. Nopeasti voisi vastata, ettei taida olla, mutta pohjia myöten tarkastellen tämäkään ei ole aivan selvää. Pahuudelle kun ei ole mittayksiköitä, se ei asetu metreihin eikä kilogrammoihin. Edes uhrien lukumäärä ei ole yleispätevä mitta.

Karamazovin veljeksissä Fjodor Dostojevski luo maailmankirjallisuuden vaikuttavimman pirun. Hänen pirunsa on vähäpätöinen ja nukkavieru virkamies, joka saa Ivan Karamazovin ihmettelemään, miksi niin merkittävälle miehelle on ilmestynyt niin tyhjänpäiväinen saatana.

Dostojevskin jälkeen on huomattu pahan arkipäiväisyys. Kirjailija Vasil Grosman sanoo väkivaltakoneiston hyväksi toimineista pettureista: "Tiedättekö, mikä koputtelijoissa ja ilmiantajissa on kaikkein katalinta? Heissä oleva pahako? Ei! Kaikkein kammottavinta on hyvä joka heissä on, kaikkein surullisinta on se että he ovat täynnänsä ansioita, hyveitä. He ovat rakastavia, helliä poikia, isiä, puolisoita... He ovat kykeneviä hyvyyden, työn urotekoihin."

En ole voinut unohtaa lapsuudenkaveriani, joka repi kärpäseltä siiven irti ja katsoi, miten uhri räpiköi kardemummaputkilossa. En voi ymmärtää niitä bussin kanssamatkustajia, joista yksikään ei vastannut pyyntööni eikä halunnut etsiä paperia, jolla olisin tyrehdyttänyt nenäverenvuotoni. Tekemättä mitään he sallivat verenvuodatuksen. Tai miten arvioisin helsinkiläistä psykiatria, joka murhasi vaimonsa? Onko tuhat murhattua tuhat kertaa suurempi rikos kuin yksi murha? Onko ylipäällikkö isompi syyllinen kuin se sotilas, joka kiskaisee padosta tulpan irti? Entäpä se keskituloinen suomalainen, joka sallii sen, että köyhiltä viedään heidän apunsa "tässä taloudellisessa tilanteessa"?

Näitä pohdiskellessa itäisen maan suuri johtaja asettuu uusiin mittakaavoihin. Ehkäpä hän ei ole yhtään kummempi kuin se vähäpätöinen ja nukkavieru virkamies. Ehkäpä poikkeuksellista on vain hänen mahtinsa ja vaikutusvaltansa rajattomuus.

Laihdutuskeino tämäkin: pelaa shakkia

Shakilliset saavutukseni ovat vaatimattomat. Peli on kuitenkin tuottanut paljon ajateltavaa. Sen äärellä olen pohtinut esimerkiksi sitä, millä tavoin ihmisen älyllinen toiminta liittyy ruumiinkuntoon. Tätä puolta eivät ymmärrä edes kaikki tieteentekijät, jotka liikkuvat aiheen liepeillä.

Tiede-lehden kysymyspalstalla kasvatustieteen professori Minna Huotilainen vastasi laihtumista koskevaan kysymykseen. Hän vertasi ristisanojen tekemistä ja shakkia toisiinsa ja sanoi, että kummassakaan harrastuksessa ei voi laihtua. Jo Wikipedian lukeminen olisi auttanut. Sieltä olisi selvinnyt, että Kasparovin ja Karpovin välisen MM-finaalin aikana Karpov laihtui kymmenen kiloa. Yleisellä tasolla tiedetään, että lyhyemmissä turnauksissa pelaajien paino putoaa neljä tai viisi kiloa. 

Kilpashakkia pelataan äärimmäisessä paineessa. Toisen pelaajan lisäksi vastassa on kello. Välillä on ratkottava vaikeita tilanteita jopa kymmenen siirron ajan niin, että kuhunkin siirtoon on aikaa vain viisi sekuntia. Toisaalta yksittäiset turnauspelit kestävät kokonaisuudessaan neljä tai viisi tuntia ja turnaukset viikon tai enemmän.

Oma erikoislajinsa on kirjeshakki, jonka suomalainen maailmanmestari Pertti Lehikoinen käytti kuusi ja puoli vuotta kestäneessä finaalissa tiukimmillaan 17 tuntia päivässä useiden kuukausien ajan. Mukana oli melkoista dramatiikkaa. Eräänä aamuna Lehikoinen heräsi normaalisti, otti päivittäisen insuliiniannoksensa ja unohtui tutkimaan kiinnostavaa asemaa. Aamiainen jäi väliin, ja verensokeri laski vaarallisen alas. Maailma alkoi pyöriä ympärillä, ja hän vajosi tajuttomuuteen. Hän heräsi 4½ tunnin kuluttua siihen, että oma tytär oli sattumalta tullut käymään.

Prahasta näyteikkunan shakkinappuloita, joilla ei kuitenkaan voi kunnolla pelata.