perjantai 24. toukokuuta 2013

Kännykät eivät kuulu rippileirille

Kirkon on vedottava johonkin muuhun kuin yhteiskunnan lakeihin

Pellon koulun kännykkäkielto on todettu Opettajien ammattijärjestön suulla laittomaksi, koska oppilaitoksella ei ole laillisia perusteita kieltää puhelimia ilman oppilaiden lupaa. Ammattijärjestön kannalla ei tietenkään ole oikeusistuimen voimaa, mutta se saattaa olla oikea.

Uutinen on antanut aihetta myös seurakuntien työntekijöiden nettikeskusteluihin.

Pellon tilanne ei vaikuta rippikouluihin. Seurakunnilla ei ole muutenkaan lakiin perustuvia oikeuksia kieltää rippikoululaisilta alkoholin, teräaseiden tai tupakan lisäksi juuri mitään. Voimme vaatia rippikoululaisilta tietyissä tilanteissa hiljaisuutta, säätää heidät menemään nukkumaan tiettyyn aikaan tai ottamaan ruokapöydässä lippalakin pois, mutta lakeihin emme voi vedota.

Urheiluseurat ovat samalla tavoin heikoilla. Jos junioripalloilija päättää kesken pelin ottaa puhelun äidilleen, ei häntä voi siitä käräjille viedä.

Kirkolla on kuitenkin oikeus määritellä, mitkä asiat kuuluvat rippikoulun hyväksyttyyn käymiseen. On oikeus olla konfirmoimatta nuori, joka ei ole riittäviä ehtoja täyttänyt, mutta näin niukat ovat pakkokeinomme.  Apua on haettava muualta.


Kännykän mukanaolo rippikoulussa on huono tapa

Rippikouluissa yleisesti kiellettyjä asioita ovat mopon tuominen leirialueelle, lemmikkien mukaan ottaminen, aerosolien käyttö, henkilökohtaisen laajakuvatelevision hallussapito, leiriruoan korvaaminen pitsataksin ruoalla ja peseytymättömyys. Tätä kaikkea ei erikseen kielletä, koska vallitsee laaja yhteinen käsitys siitä, että mikään näistä ei kuulu leirielämään. Emme kuitenkaan voi pyytää poliisia paikalle, jos joku päättää rikkoa yleisiä tapoja. Me voimme vedota vain hyviin tapoihin, viisaisiin periaatteisiin ja toimiviin käytäntöihin.

Mahdollinen puhelinkielto on saatava toteutumaan jotenkin muuten kuin pakkokeinoilla. Toiselle ihmiselle kuuluvan omaisuuden takavarikointi on yksiselitteisen laitonta. Ei siihen edes poliisi voi antaa lupaa, jos asiaa katsotaan laillisuuden näkökulmasta.

Muutenkin on lapsellista ajatella, että puhelinten pois kerääminen yöajaksi auttaisi asiaa, koska käytössä on alkeellinen mutta aukottomasti toimiva kikka: rippikoululainen ottaa mukaansa kaksi kännykkää, toisen henkilökohtaiseen käyttöönsä ja toisen annettavaksi leirijohtajien järjestämiin keräyksiin.


On monia asioita, joita leirille ei oteta

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että rippikoululeiri on viisainta toteuttaa ilman kännyköitä. Joskus on opeteltava luopumista, jotta saavutettaisiin jotain toisenlaista hyvää. Leirille ei oteta mukaan pikkusiskoa eikä koiranpentua, ei sittenkään vaikka ne olisivat kuinka rakkaita tahansa. On suostuttava luopumaan viikoksi jääkiekkoharjoituksista, omasta huoneesta ja yön yli jatkuvista nettipeleistä.

Näihin pois jätettäviin asioihin kuuluu myös se käteen ilmestynyt kasvannainen, joka on tullut paikkaamaan silmän näkemättömyyttä, korvan kuulemattomuutta ja suun puhumattomuutta. Yksi rippikoulun perustehtävä on palauttaa mieleen, mitä ihminen on alkuaan Jumalan luomana olentona. Siksi rippikouluun on syytä tulla ilman meissä roikkuvia johtoja ja kokoaikaista verkkoyhteyttä.

Puhelinmottiin rippikoululaisia ei tarvitse laittaa. Koko leirin puhelin varmistaa yhteyden perheeseen ja tärkeimpiin leirin ulkopuolisiin kavereihin. Opetuksen tarpeisiin pitää olla käytössä jonkin verran tietokoneita ja tabletteja. Maailmantapahtumien seuraamiseen on olemassa parempia välineitä kuin kännykän ruutu.


Kännykät sallimalla riistetään oikeus rauhaan ja hiljaisuuteen

Rippikoulussa on syytä tavoitella hiljaisuutta, jossa Jumalan puheelle ja toisten ihmisten autenttiselle kohtaamiselle on tehtävä tilaa. Jumalan puhe tai lähimmäisen puhe ei kuulu, jos olemme kaiken aikaa yhteydessä jonnekin muualle.

On turhaa on ihmetellä rippikoululaisten levottomuutta, jos he ovat koko ajan ulkomaailman etäispäätteitä. Sallimalla kännykän  me sallimme äänet, mutta riistämme ainutlaatuisen mahdollisuuden hiljaisuuteen ja arkielämästä poikkeavaan rauhaan.

Joku on puolustellut kännyköiden mukaan ottoa nykyaikaisella tiedonhankinnalla. Perustelu on pelkkää höpsötystä ja huono yritys muuttaa opettajien avuttomuus yleiseksi hyveeksi. Ei rippikoulussa ole niin suuria tietomääriä jaettavana, että sitä tarvitsisi verkkolinkkien sekamelskasta erikseen hakea. Riittää, että opettaja jakaa tarvittavan tiedon. Oma Raamattu on kaikkien luettavissa. Rippikoululaiset tuovat mukaan omat elämänkokemuksensa, joita opettaja täydentää omilla tarinoillaan. Tästä monenkeskisestä vuoropuhelusta syntyy jotain, mikä koskettaa nuorta ihmistä.

Parhaiten asiat omaksutaan saunan lauteilla, nuotiotulen äärellä ja mukavassa sohvaryhmässä istuskellen. Sillä keinoin hypätään Jeesuksen ja hänen oppilaidensa maailmaan. Jeesus kelpaa myös didaktiikan esimerkiksi.

Kaupunkijaksolla voidaan tarvittaessa käyttää monenlaisia vempaimia, mutta rippikoulun leirijaksossa yksinkertaisuus ja luonnonmukaisuus ovat tavoiteltava periaate.


Vanhemmista saa tukea

Myönnän, että ennen rippikoulua olen joutunut miettimään tarkasti sanojani. Tiedän, että aivan sataprosenttisesti en ole onnistunut vakuuttamaan rippikoululaisia, mutta ohjeiden vastaisesti mukaan otettuja kännyköitä on kuitenkin ollut niin vähän, että ne eivät ole häirinneet. En ole myöskään nostanut niistä suurta meteliä, olen vain rauhallisesti sanonut, että pistätkö sen puhelimen pois, kun ne eivät tänne kuulu.

Työntekijöiden oma esimerkki voi tukea valittuja käytäntöjä. Välttämättömään työpuhelimeen ei pidä puhua rippikoululaisten nähden. Totuutta ei tarvitse salailla, mutta häpeämätön käyttö suotta ärsyttää.

Syksyisin tekemieni galluppien perusteella rippikoulun jälkeen nuorten ylivoimainen enemmistö pitää kännyköiden poissaoloa hyvänä asiana.

Erityisen suuren avun olen saanut siitä, että olen vanhempainilloissa vedonnut isiin ja äiteihin ja pyytänyt heitä tukemaan seurakunnassa valittua linjaa, jonka ansiosta nuoret voivat saada kosketuksen häviämässä olevaan elämäntapaan. Vanhemmat on ollut helppo saada mukaan. He ovat jo havahtuneet siihen, että sana "verkko" vapauden symbolina on kaksikymmentä vuotta kestänyt huijaus ja että todellisuudessa verkko on vankeuden, pyydyksen ja ansan synonyymi.

Vanhempia vakuuttaa ajatus siitä, että jos kännyköiden mukanaolo sallitaan, yhden työntekijän työpanos menee verkkoelämän seuraamiseen ja todennäköisesti huonoin tuloksin. Verkossa kiusaaminen voi olla myös rippikouluissa todellinen ongelma.


Leirin ulkopuolella verkkoa on hyödynnettävä kaikin tavoin

Leirit olkoot jonkinlaisia erämaahan vetäytymisen paikkoja. Sillä tavoin voidaan säilyttää niiden puhuttelevuus, mutta myös tietynlainen eksotiikka. Normaalissa arjessa kirkon on taas otettava tietokoneista ja verkkomaailmasta kaikki se hyvä, mikä niistä ikinä saadaan.

8 kommenttia:

Terhi Paananen kirjoitti...

Hyvä kirjoitus ja perustelutkin ovat hyvät. Silti olen eri mieltä. Usko kuuluu myös arkeen ja kännykät ovat siksi tarpeen myös rippikoulussa. Että opittaisi elämään kristittynä myös sen kännykän kanssa.

Toisekseen, rippikoulun pitäisi katsoa kohti tulevaisuutta, ei kohti menneisyyttä ja "häviämässä olevaan elämäntapaan".

Arto Köykkä kirjoitti...

Loppujen lopuksi me ehkä ajattelemme varsin radikaalista erostamme huolimatta osittain samalla tavoin.

Suurin ongelma on loppujen lopuksi niissä rippikoulutyöntekijöissä, joiden kännykkämyönteisyydessä on kyse vain viitismättömyydestä tai osaamattomuudesta. Ei kyetä pitämään kännyköitä poissa muttei myöskään osata hyödyntää niitä rippikoulun päämääriä palvelevalla tavalla.

Arto Köykkä kirjoitti...

Olisivatpa nettikommentit useamminkin tällaisia kuin sinun. On mukava vastata.

Tavoitteista olemme samaa mieltä, mutta menetelmissämme on ero. Minä puolestani ajattelen, että arjen ymmärtämistä auttaa ratkaisevasti sen tarkkaileminen matkan päästä, aivan niin kuin ulkomailla ollessaan oppii ymmärtämään kotimaata.

Tärkeätä on myös katsoa tulevaisuuteen. Minä uskon, että sinne kurkottaminen on mahdollista vain sillä tavoin, että pitää jalkansa tukevasti maassa.

Lauri Heikkilä kirjoitti...

En ole seurakuntalainen, päädyin tänne erään kaverin Facebook-paivityksen kautta, mutta tuskin katsotte pahalla jos kommentoin...

Mielestäni lähestymistapanne on hieman väärä. Sen sijaan että yritetään saada ihmiset luopumaan kännyköistään, ehkä kannattaisi mielummin yrittää opettaa heille sen oikeanlaista käyttöä. Jos ihmiset ovat oppineet panemaan kännykän äänettömälle ja pois näkyvistä elokuvissa ja teattereissa, ei luulisi olevan vaikea saada heidät tekemään saman rippikoulussa ja muissa tilaisuuksissa joissa sen näprääminen on sopimatonta. Tästä opista voisi olla muuallakin enemmän hyötyä kuin kännykkäkiellosta. Lisäksi puhelin lähellä on eräänlainen varokeino onnettomuuksien varalle: paikalle saa apua nopeammin kun hätäkeskukseen soittaakseen ei tarvitse jousta jonnekin yleisöpuhelimelle.

Just my 2 cents...

Arto Köykkä kirjoitti...

Kiitos kommentista. Näkökulmani on kuitenkin hieman toinen. Kännykkä on vain esimerkki hieman isommista periaatteista

Rippikoulu ei ole kännykkäkurssi. Oikeaa kännykän käyttöä voidaan opetella mielin määrin rippikoulun kaupunkijakson aikana, niin kuin tehdäänkin. Harjoitellaan äänettömälle laittamista ja muuta.

Sen sijaan rippileirin tarkoituksena on, että saadaan hieman etäisyyttä vakioelämään ja löydetään tämän ansiosta omaan elämään uusia näkökulmia. Tämän etäisyyden saamista auttaa kännykästä luopuminen.

Nuorten kanssa en muuten koskaan puhu kännyköiden kieltämisestä. Jos lähden kalaan, en kiellä ketään ottamasta mukaan televisiota. Sitä ei vain oteta sinne.

En ole kuullut, että rippikoululaisten kännyköiden ansiosta olisi vältytty yhdeltäkään kuolemalta tai vakavalta loukkaantumiselta. En heti kykene keksimään, millainen tilanne olisi kyseessä. Tai mistäs sitä koskaan tietää...

Anonyymi kirjoitti...

Olen samaa mieltä kanssasi. Jollain työpaikalla kännykät jopa kerätään kokouksen ajaksi pois ja varmistetaan, että kaikki ovat myös henkisesti läsnä. Näin siis aikuisten töissä.
Pia N

Anonyymi kirjoitti...

Olen osittain samaa ja osittain eri mieltä rippileirien kännykättömyydestä. Toivon pystyväni perustelemaan kantojani ymmärrettävästi.

Samaa mieltä:
Kyllä, leiri on jonkin tahon (eli tässä tapauksessa kirkon) järjestämä juttu, ja kuten työpaikassa/koulussa/harrastuksissa, sielläkin on järjestäjän laatimat säännöt ja kehoitteet. Siksi nuorison olisi hyväkin jättää kapulansa kotiin, jos sitä kerran vaaditaan, sillä viimeistään 14-15-vuotiaana on ihan hyvä oppia noudattamaan muiden laatimia sääntöjä. Myönnettäkööt, että kavereiden seurassa iltaa istuessa se todella ON ärsyttävää, kun joku/kaikki koko ajan räpeltävät puhelinta ja soittavat, tekstaavat - tai nykyään älypuhelinkaudella - facebookkaavat toisten kuin läsnäolijoiden kanssa. Eli en ihmettele, jos leirin järjestäjiä tällainen harmittaa ja siksi on kehitetty "sääntö" kännykättömyydestä. Vai lieko oikeampi sana olisi "ohje" tai "kehotus".

Mutta sitten toisaalta olen myös eri mieltä:

Miksi se kännykkä on kiellettävä leiriläisiltä niin totaalisen kokonaisvaltaisesti? En näe haittaa siinä, että se olisi mukana, mutta esimerkiksi suljettuna (tai äänettömällä) kaikkien leiriin kuuluvien tapahtumien (opetustilanteet, iltahartaudet, hetkipalvelukset, ruokailut jne.) aikana, mutta vapaa-ajalla saisi kuitenkin käyttää. (Samaa mieltä olen muuten musiikkisoitinten suhteen, kunhan kuuntelu tapahtuisi korvanapeilla; ei niin että kaikki kuulevat, sillä kaikki eivät halua kuulla.)

Itselläni on Aspergerin oireyhtymä, eli reagoin arkipäivässä tapahtuviin suurempiin muutoksiin - joskus jopa pienempiin - hyvin herkästi ja voimakkaasti, varsinkin kun tietyt rutiinit häiriintyvät. Oma leirijaksoni oli tuskaa tämän vuoksi, sillä viikko ihan vieraissa ympyröissä vieraiden ihmisten keskellä, mahdottomuus suorittaa OMIA rutiineja (aamiainen tiettyyn kellonaikaan, ruuaksi tiettyjä juttuja, peseytyminen yksin, nukkuminen yksin, yhteydenpito kotiin tiettyyn kellonaikaan yms.) järkytti hyvin paljon.

Kyllä, täytyy oppia tekemään asioita niiden muidenkin ihmisten tavalla, mutta jos tunnette yhtäkään Asperger-tapausta tai muutoin tiedätte oireyhtymän luonteesta, on lienee selvää, ettei se tällaisen tahattoman erityispiirteen vuoksi ole ihan niin yksinkertaista kuin perustallaajille, jotka vain itsepäisyyttään tahtovat tehdä asiat juuri heidän tavoillaan.

Kaiken tutun pois ottaminen viikoksi oli henkisen romahduksen paikka. Kännykkä, eli tietty vapaus privaattiin yhteydenpitoon minua rauhoittaviin ihmisiin, olisi tuonut lievää helpotusta. Samoin kuin se tietty musiikki iltaisin, kun aistiyliherkkyyteni reagoi samassa huoneessa nukkuvien ääniin ja siihen, että he halusivat ehdottomasti pitää valot päällä, hihitellä keskenään, kuorsata ja päästellä ilmavaivoja.

Ymmärrän tosin, miksi monet kirkon työntekijät ovat sitä mieltä, ettei se kännykkä tai omat tavat sinne leirille kuulu. Onhan tuo eräänlaista sääntöjen opettelua ja persoonallisuuksien väkisin yhtenäistämistä, sullotaan kaikki erityispiirteisetkin muottiin, johon eivät sovi vaikka kuinka tahtoisivat.

Arto Köykkä kirjoitti...

Olen minäkin joskus antanut luvan musiikin kuunteluun jollekulle rippikoululaiselle, jolla on ollut oikeasti vakavia uniongelmia. Nykyään Asperger-tapauksista kerrotaan varsin hyvin leirin pitäjille, ja heidän leiriään voidaan miettiä aivan erityisesti. Asperger-ihmisten kanssa joutuu miettimään monia muitakin normaalikäytäntöjä uusiksi.

Blogikirjoitukset ovat varsin lyhyitä, eikä niissä voi ottaa huomioon kaikkia mahdollisia poikkeuksia.