Omakuvat eivät ole uusi ilmiö. Taiteilijat ovat aina tehneet niitä ja kirjoittaneet elämäkertoja. Kuitenkin juuri meidän ajallamme selfiet/itsiöt ovat nousseet kansansuosikeiksi. Kyse ei ole kameratekniikasta, koska linssit noudattavat samoja optiikan lakeja kuin ennenkin.
Itsiön sijasta voisi käyttää myös sanaa omanapio. Sekin kertoisi elämänasenteesta, jossa tärkeintä ei ole kertoa maailmasta tai jostain paikasta. Sen sijaan halutaan julistaa, että suuri minäkin on ollut siellä. Minä! Siis minä! Huomaatteko! Minä!
2 kommenttia:
Herranpieksut,
ei ilmiö sentään näin yksinkertainen ole. On narsististista ja ei-narsistista selfiekultturia.
Aivan kuin tuomitsisi kaiken twitteröinnin ja blogien kirjoittaminen, joissa pastori on aktiivinen, pelkkänä itsekeskeisenä viisasteluna ja huomion hakemisena. Ja eikö oman vaatimattomuuden korostaminenkin ole jossain vaiheessa oman erinomaisuuden korostamista?
Juha H.
Aina silloin tällöin blogikirjoituksiini tule kommentteja, jossa minua kritisoidaan siitä, etten ole käsitellyt valitsemaani aihetta riittävän monipuolisesti.
Usein nämä palautteet osuvat oikeaan, mutta toisaalta ne unohtavat yhden perusasian: Blogikirjoitukset ja sanomalehtikolumnit edustavat sellaista tekstilajia, että toisin kuin kirjoissa niissä ei voi ottaa huomioon kaikkia mahdollisia näkökulmia. Ne ovat vain lohkaisuja ja näkökulmia, jotka toimivat paremminkin alustuksen aiheina kuin vastaansanomattomina totuuksina.
Tietysti voisin päättää jokaisen kirjoitukseni virkkeeseen: ”Tämä on vain yksi näkökulma aiheeseen, ja asioita voi ajatella toisinkin.” Tämä olisi kieltämättä totta, mutta samalla kovin yksitoikkoista ja vesittäisi blogikirjoitukselta vaadittavan terävyyden.
Lähetä kommentti