Tullessani nykyiseen seurakuntaani papiksi päätin panostaa koulujen
aamunavauksiin. Mieleen jäivät erään alakoulun avaukset, joissa erityisesti
yritin antaa parastani, koska niissä esiinnyin livenä juhlasalin lattialla koko
koulun ollessa läsnä.
Kaiken alkuna oli hyvä idea yhden miehen pienoisnäytelmästä.
Se oli hauska ja ajatukseltaankin syvällinen, ja niin esitin lasten edessä
tämän itse kehittämäni lyhyen teatterikappaleen. Menestys oli huomattava, ja
minulle taputettiin puolihurmoksessa.
Keikkani jälkeen mietin, oliko juttuvarastoissani vastaavia
ideoita. Seuraavaksi kerraksi löytyikin yksi, niin myös kolmanneksi, ehkä myös
neljänneksi ja jopa viidenneksi. Uusien keksiminen alkoi kuitenkin käydä
työläästi. Aloin jo alkuviikosta pelätä tuota nimenomaista koulua.
Tajusin, etten voinut olla itseäni parempi. En voinut viikko
viikolta ylittää todellista tasoani.
Oli käännettävä suunta. Aloin vähitellen heikentää tasoani.
Taputukset ensin heikkenivät ja sitten vaikenivat kokonaan.
Lopulta olin saavuttanut oikean laatuni. Saatoin jälleen
kävellä muiden ihmisten tavoin eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti