JOUKO TURKAN kuoleman yhteydessä mainittiin hänen teatterityönsä ja kirjansa, mutta ihmisten muisti on lyhyt. Siksi epäilen, että tuo kaikki unohdetaan yllättävän pian. Sen sijaan vielä vuonna 2100 joku voi muistella lapsuutensa hassua naapurin setää.
Ensimmäiset ohjauksensa Turkka työsti Pirkkalan seurakunnan poikaleireillä istuessaan suvereenisti puussa näyttelijöiden yläpuolella. Hän kannusti hauskasti ohjattaviaan ja piirteli iltanuotiolla pojista silhuetteja. Nuorisoseurassa hän ohjasi katkelmat Nummisuutareista ja Pohjalaisista.
Seurakuntaihmistä Turkasta ei tullut. Jossain haastattelussa hän kuvasi kohtaamaansa seurakuntatodellisuutta peräti halveksuen. Tätä totuutta ei silottele se, että vuonna 1984 antamassaan haastattelussa hän vastasi lempikirjaansa koskeneeseen kysymykseen: "Olen pahoillani, mutta lempikirjani on Raamattu."
VIIMEISINÄ vuosinaan Turkka oli tuttu näky kotikulmillaan. Hän juoksi raivoisasti tai ajoi polkupyörällä. Joku paikkakuntalainen muistelee, että lapsena mentiin postilaatikoille katsomaan, oliko Turkka lenkillä, ja usein hän oli. Hän juoksi kesähelteillä pilkkihaalari päällä ja kumisaappaat jalassa. Kun tuli hätä kesken lenkin, hän hyppäsi kyykkysilleen kuusiaidan viereen, pyyhki sammaltukolla, nosti housut ja meni taas menojaan.
Pilkkihaalareissa hän poikkesi lähikauppaan hakemaan taateleita ja piimää. Jos kaupassa oli vain kaksi pulloa vissyä, Turkka jätti ostamatta viimeisen, jotta seuraavallekin asiakkaalle olisi jäänyt jotain. Kirjastoon hän palautti kirjat aina ajoissa, kiitti niistä ja valitteli kirjastonjohtajalle tämän siviilisäätyä: "Meistä olisi tullut loistava pari."
Toisaalta Turkka piti etäisyyttä. Kun joku yritti olutpäissään ruveta halaamaan Turkkaa, tämä vastasi että älä nyt perkele ja pakeni äkkiä paikalta. Ehkä juuri tätä puoltaan hän kuvasi, kun hän Mirja Pyykön haastattelussa vertasi itseään toiseen teatteripersoonaan: "Kalle Holmbergissa on luontaisesti ja syntyjään kaikki kansallisen suurmiehen ominaisuudet. Minä kuulun paremminkin kylähullujen tai muitten posetiivareitten porukkaan.”
TODELLISISSA ihmiskunnan suuruuksissa on usein kääntöpuolensa, josta pääsee perille, kun malttaa katsoa omituisuuksien ja julkisen maineen taakse. Niinpä minut pysäytti kuvaus siitä, kuinka naapurinpoika kävi tervehtimässä Turkkaa hänen kotonaan kuusi vuotta sitten. Teatteriguru ilahtui kovasti käynnistä ja tunsi aikuiseksi varttuneen pojan. Talonsa rappusilla hän kertoi kivien avulla elämän kolikon eri puolista ja siitä, kuinka kaikessa on aina kaksi näkökulmaa.
Ja sitä samaa minäkin yritän tässä sanoa.
Julkaistu Aamulehden kolumnina Sunnuntaivieras-palstalla 22.1.2017
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti