Ruotsissa torpataan tytärtään vihille saattelevaa isää

Ruotsin kirkossa väitellään siitä, saako morsiamen isä saatella tyttärensä vihille. Länsinaapureiden puhdasoppisuudessa on sikäli itua, että saattaminen voi viitata vanhaan miesvaltaiseen kulttuuriin, jossa nainen oli omaisuutta, ensin isänsä ja sitten miehensä. 

Ruotsalaiset taitavat kuitenkin mennä oikeaoppisuudessaan liian pitkälle. Ehkä symbolisella eleellä tarkoitetaan nykyään jotain muuta. Voihan saattaminen kertoa vaikkapa siitä, että morsiamen tärkein mies on vaihtunut tai on vaihtumassa.

Toisin kuin luullaan, saattaminen ei ole ikiaikainen, katkeamaton perinne. Nykymuodossaan sitä alkoi esiintyä Tampereen korkeudella vasta 1980-luvun puolivälin jälkeen. Ilmeisesti vanhassa, skandinaavisessa perinteessä pari on tullut alttarille kahdestaan.

Saattelijoita on ollut monenlaisia. Olen nähnyt vaihtoehdoista melkeinpä kaikki, mutten sentään edellistä poikaystävää. Mihinkään täysin sietämättömään ideaan en ole törmännyt, ja mielestäni pari saa päättää tällaiset asiat itse. Voin pappina ehdotella tai enimmillään vähän toppuutella, mutta siihen se on jäänyt ja saa jäädä.

Italialais–suomalaisissa häissä sulhasen äiti talutti poikansa alttarille. Minulle vakuutettiin, että kyseessä oli italialainen tapa. En vieläkään tiedä, uskoisinko. Sain kuitenkin jalkapallomieheltä muistoksi AS Roman huivin.

Vielä on tärkeää muistaa, että vihkimisen voi toteuttaa kirkollisesti myös äärimmäisen yksinkertaisella tavalla ilman kaikkia koukeroita. Siitäkin olen joskus kertonut.

Nasujaisten ja nahkiaisten ei pitäisi kuulua tähän aikaan

Jotkut Helsingin lukiolaiset ovat taas viettäneet nasujaisia, joissa uudet tulijat käsitellään ylempiluokkalaisten määräämillä tavoilla. Tiettävästi Tampereella tai Turussa tällainen perinne on jätetty 1900-luvulle.

Järvenpäässä lukioni aloittamiseen ei liittynyt erityisiä rituaaleja. Toisin oli, kun silloisen järjestelmän mukaisesti aloitimme neljän kouluvuoden jälkeen ensimmäistä luokkaa uudessa koulussa. Puhuttiin nahkiaisista.

Eräänä syyskuun päivänä poikien piti tulla kouluun hameeseen pukeutuneina, tyttöjen vaatetusta en muista. Yhdentoista iässä emme osanneet suhtautua määräykseen ja uhkailuun huumorilla. 

Päivä oli hameineen epämiellyttävä, vaikka en muista siinä tapahtuneen mitään sen pahempaa. Iltagaalassa oli selvempää rääkkäämistä. Näyttämön takaisessa pukuhuoneessa piti syödä väkevää pippurisekoitusta. 

Luokan pienimpien poikien oli pullisteltava saliyleisön edessä lihaksia. Pullistelin enkä tainnut lapsellisuuttani ymmärtää, että meitä nolattiin. 

Kaksi vuotta myöhemmin oli meidän vuoromme järjestää nahkiaiset, mutta juuri silloin ruvettiin katkomaan perinnettä. Tuskin oli sattumaa, että eniten traditiota vastusti opettaja, jonka oma poika oli juuri tullut ekalle luokalle. Olimme loukkaantuneita, kun emme saaneet laittaa vahinkoa kiertämään. 

En laskisi näitä nahkiaisia koulukiusaamiseksi, vaikka samasta ajatusmaailmasta molemmat nousevat. En saanut traumaa, mutta vastenmielinen olo niistä tuli. Tapahtuman merkitys jäi avoimeksi niin kuin sekin, miksi opettajat sallivat kaiken tapahtua.

Puskutraktorilla vaikka hautausmaan poikki

Ymmärrän pohjoisen ihmisiä, kun he ärsyyntyvät etelän väestä, joka ensin on vuosikymmeniä tuhonnut omia asuinsijojaan ja sitten tulee suojelemaan pohjoisen luontoa, niin kuin Lapin pitäisi olla yksi luonnonsuojelualue turistien iloksi. Toisaalta pohjoisessa tuntuu olevan hämmästyttävää välinpitämättömyyttä, joka vie raakut ja kaikki. Niin kuin intiaanit kuvittelivat biisonien olevan loputon luonnonvara, samoin ajatellaan, että kairaa ja sen eläinlajeja riittää miten pitkälle tahansa.

Kuvailemani tapaus on Pudasjärveltä, läheltä Lapin rajoja. Tapahtumasta on kulunut niin kauan, että uskallan sen kertoa. Tiedonkulun puute oli yksi tapahtuman syy, muttei ainoa.

Tekstini on lähes sanatarkka lainaus kirjoittamastani raportista ja sitä täydentävistä muistiinpanoistani.

Kesän rippileirien jälkeen tultiin syksyn ensimmäiselle nuorten reissulle. Perillä oltiin syvän hämärän aikaan. Ennalta oli tiedossa, että leirikeskuksen pihassa oli tehty jotain ulkotöitä, mutta tuhon laajuus tyrmistytti. Takanani kävellyt kesän rippikoulupoika sanoi: "Miksi tää paikka on laitettu paskaksi?"

Keskelle mökkimäistä pihaa oli rouhaistu tie. Majoitusrakennuksen luota alkoi sadan metrin pituinen sepeliväylä, joka vei tupamaisen keittiörakennuksen kautta saunalle. Pientareineen uomalla oli leveyttä seitsemän metriä. Syvyyssuunnassa maata oli louhittu metrin verran. Keittiön nurkalla ajoväylä leveni niin, että kaksi henkilöautoa olisi kyennyt ohittamaan toisensa. Irtomaa oli kasattu entisen pingispaikan päälle, ja keskelle kangaspohjaista pihaa oli näin rakennettu neljän auton parkkipaikka. Pysäköintialue mukaan lukien väylällä oli tällä kohdin leveyttä yksitoista metriä. Tästä eteenpäin tie jatkui alamäkeen viiden metrin levyisenä väylänä kohti saunaa. Sen oikealle seinustalle oli kaivettu puolentoista metrin syvyinen ja neljän metrin levyinen kuilu.

Tämä kaikki oli tehty pihalle, joka alkuaan muistutti kesämökin pihaa, ei tavaratalon parkkipaikkaa. Pihamaasta oli jätetty koskematta molemmat nuotiopaikat. Kaikki muu oli yhtä sorakenttää.

Tultuani sunnuntai-iltana kotiin soitin puskutraktorin kuljettajalle. Kysyin asiallisella, joskin varmaan kirpeällä äänellä, mistä hän oli saanut ohjeet niihin maansiirtotöihin. Hän änkytteli erään sivullisen (ja viinaan menevän) seisoskelijan nimen, jonka ei olisi kuulunut olla seurakunnan eikä työmaan kanssa missään tekemisissä. Keskustelu jatkui seuraavaan tapaan:

- Ja sen takia piti vetää seitsemän metriä leveä ja lopulta yksitoista metriä leveä väylä keskelle pihaa, parkkipaikka ja kaikki?
- Sinä et kuule ymmärrä näitä asioita. Koneet on sen kokoisia kuin ovat.
- Niin että jos sinulla on kolmekymmentä metriä leveä kone, niin sinä teet kolmenkymmenen metrin baanaa?
- Totta kai.
- Ja jos sulla on sadan metrin levyinen tela, niin sinä vedät sadan metrin uraa?
- Totta kai.
- Vedät vaikka hautausmaan poikki?
- Totta kai.
Tässä vaiheessa keskustelu muuttui mahdottomaksi, ja luurit lyötiin alas.

Ennen seuraavan kesän rippileirejä piha oli saatava kohtuullisen kuntoon. Siinä onnistuttiin sen ansiosta, että iso ryhmä nuoria miehiä otti viikon vapaan töistään ja opiskeluistaan ja korjasi pihaa käsipelillä ja lapioilla. En muista, oliko traktoria lainkaan käytössä, mutta joka tapauksessa siitä ei voinut olla maaston muotojen ja herkkyyden takia suurta apua.

Heidän tultuaan kotiin näin heidän käsissään olleet känsät. Mitään palkkaa he eivät edellyttäneet eivätkä saaneet. Tekivät työn silkasta rakkaudesta. Jokin jouluinen konvehtirasia olisi silti ollut paikallaan.

Oikeassa laidassa seisoskelevien nuorten kohdalla piti olla parkkipaikka.

Arvioita koiran nimistä

Kymmenen viime vuoden aikana Tampereen seudun yleisin koiran nimi on ollut Luna 31 osumalla. Seuraavana listassa ovat Kerttu ja Hilla.

Minun on hieman vaikea ymmärtää, miksi koirille annetaan yleisiä ihmisten nimiä. En innostuisi tavatessani yhden niistä 18 koirasta, jotka ovat saaneet nimeksi Hilman. Se oli sentään minun mummuni nimi. 

En ole hankkimassa koiraa, mutta olen leikkinyt ajatuksella, millaisen nimen antaisin omalleni. Ykkösehdokkaani olisi Laika niin kuin elokuvaohjaaja Aki Kaurismäellä. Laika oli neuvostoliittolainen avaruuskoira, joka lähetettiin maata kiertävälle radalle ennen Juri Gagarinia, ensimmäistä kosmonauttia.

Argos ei ole äänteellisesti kyllin iskevä sana, mutta sen sisältö olisi syvällinen. Kun Odysseus palasi harharetkiltään, vain hänen koiransa tunnisti hänet. Argos on esimerkki elinikäisestä uskollisuudesta. 

Rin Tin Tin muinaisen televisiosarjan mukaan olisi saksanpaimenkoiralle sopiva nimi. Olisi hupaisaa, jos näkisi sen farmari-Wartburgin tavaratilassa. En kuitenkaan valitsisi sitä, sillä paljon pätevämpi sussarin nimi olisi Hoenecker entisen DDR:n johtajan ja hänen rajavartijoidensa muistoksi.

Ressussa olisi kulttuuriulottuvuutensa, mutta ehdotonta tyyliä olisi myös perinteisissä mutta nykyään hyljeksityissä Rekussa ja Mustissa. Ne olisivat vastalauseita tälle ajalle, jossa erikoisuuden tavoittelussa on tullut massailmiö.

Tapolan musta makkara Raamatun valossa

Raamatun eniten ihmetellyimpiä lauseita on tämä: "Älä pue yllesi vaatekappaletta, joka on kudottu kahdesta erilaisesta langasta." Kun Vanhaa testamenttia lukee, löytää muitakin kummallisuuksia, joille ei ole viisasta käyttöä meidän ajastamme, ei kirjaimellista eikä vertauskuvallista.

Tällaiset oudot säädökset eivät kuitenkaan ole olleet kristinuskossa ongelma, vaikka Vanhaa testamenttia edelleen kunnioitetaan ja sen viisauksia noudatetaan. On ymmärretty, että niistä voi poimia hyvät ja lykätä huonot sivuun.

Jeesus tunnetaan tällaisesta elämänasenteesta: "Te olette kuulleet sanotuksi vanhoille... mutta minä sanoin teille..."

Uudessa testamentissa on paljon jälkiä siitä, että ensimmäiset kristityt ratkoivat suhdettaan juutalaisuuteen ja Vanhan testamentin säädöksiin. 

Jerusalemissa pidettiin vuonna 49 jKr. apostolien kokous, jonka tuloksia kuvataan Apostolien tekojen 15. luvussa näin: "Tästä syystä ei mielestäni pidä hankaloittaa niiden elämää, jotka vieraista kansoista kääntyvät Jumalan puoleen. Meidän on kuitenkin lähetettävä heille kirje ja kehotettava heitä karttamaan sellaista, minkä epäjumalanpalvelus on saastuttanut, sekä haureutta, verta ja lihaa, josta verta ei ole laskettu." 

Näiden periaatteiden mukaan on menty. Esimerkiksi ympärileikkaus hylättiin. Tapolan mustamakkara on vuoden 49 päätöksestä lipsumista, muttei sitäkään pidä paheksua. Ymmärryksensä lisääminen on edelleen sallittua.

Vanhus jätettiin erämaahan kuolemaan

Olen lukenut George Catlinin teosta Pohjois-Amerikan intiaanit, joka on kirjoitettu 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Catlin oli alkuaan juristi, joka vaihtoi oikeustieteen maalaustaiteeseen. Hän kierteli intiaaniheimojen keskuudessa, maalasi ja piirsi heidän elämäänsä.

Intiaanien rakastajana Catlin halusi kumota lännen tarinoiden käsitykset julmista ja verenhimoisista villi-ihmisistä. Hänen mukaansa intiaanit olivat päinvastoin vieraanvaraisimpia, ystävällisimpiä ja rehellisimpiä ihmisiä mitä hän tunsi.

Varjonsa oli heissäkin. Kirjassa ovat silmiini pistäneet biisonien hillitön lahtaaminen, naisten alistettu asema ja väkivaltaiset aikuistumisriitit.

Ajatuksia herättää myös intiaanien tapa jättää heikko vanhus yksinään kuolemaan. Evääksi annettiin pari kaluttua luuta ja vesiastia, ja vanhuksen loppu olisi kirjaimellisesti suden suussa. Hän itsekin tiesi, ettei hän kykenisi hankkimaan ruokaansa eikä seuraamaan mukana, kun tasankointiaanien oli vaellettava ravinnon perässä. Kaikesta huolimatta hylkääminen tuntui julmalta. Vanhus alistui välttämättömään, muttei hän tehnyt sitä stoalaisesti tasapainoisin mielin.

Ja samaa taitaa tapahtua meikäläisissä laitoksissa, vaikka lapsuudesta asti on muistutettu tästä alkuaan vanhustenhoidollisesta käskystä: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi.”

Pate Mustajärven puolustus

Helsingin Sanomien Arttu Seppänen on murskannut Pate Mustajärven uuden soololevyn: "Levyn nimen Pelkkää Patee jälkimmäinen sana tekisi mieli korvata eräällä toisella p-alkuisella sanalla."

En ole Mustajärven musiikin ylin ystävä, mutta Kuuma kesä on maailman paras kesäbiisi. Popedalla ja Mustajärvellä on muitakin hienoja kappaleita, kuten Yö, Mää ja Tapparan mies ja Tahdotko mut tosiaan. Toisaalta on täydellisiä floppeja ja myötähäpeän herättäjiä, kuten Kersantti Karoliina ja Kaasua, komisario Peppone. 

Joskus nuorena soitettiin Mörri Möykky levyautomaatista viidesti peräkkäin. Joku tosin kyseli, voisiko vaihtaa välillä. 

Parasta Pate Mustajärvessä on, että hän ei ole koskaan yrittänyt olla enempää kuin yks Pate Tampereen Ikurista. Kaiken tekemänsä hän on tehnyt jäljittelemättömän aidosti, ja siitä on tullut karisma.

Kuuntelin Mustajärven uutta levyä selvittääkseni, onko se niin huono kuin Arttu Seppänen on kirjoittanut. - Ei ollut.

Minun luokitteluissani Pelkkää Patee sijoittuu osastoon "kuullessani sitä en vaihda radiokanavaa". En suuresti ihastu, mutta annan soida vapaasti. Minun korviini laulut ovat vähän yli radiosoiton keskitason. Paljon huonompaakin tehdään.

Jos kriitikolla sattuu olemaan hammassärkyä tai äkillinen parisuhdekriisi, pitää puuhailla jotain muuta kuin kirjoittaa lehtiartikkeleita.