Illalla Lissabonin huoneessani mietin niitä ihmisiä, joiden ainoa elinkeino on amputoitu raaja, jonka he paljastavat kadulla ohikulkijoiden nähtäväksi. Erään intiaaniteologin sanoin he osallistuvat tähän yhteiskuntaan ja talousjärjestelmään vain kärsimyksellään.
Tai ajattelen jalkapallostaan kuuluisan Benfican näkymiä. Kyselen, millaista on sisätiloissa, kun ulkoisestikin koko seutu on elämänkokoinen kerrostalohelvetti.
Saan tietää Suomen valtiovarainministerin sanoneen, että "pistetään Portugalille vyö ja henkselit ja molemmat vedetään niin kireälle, että se maa oikeasti tervehtyy". Entäpä ne portugalilaiset, joilla ei ole housuja jalassa?
Jostain mustan auton takapenkiltä ministeri on edelleen sanonut, että Portugalin avunpyyntöä ratkaistaessa Suomi ajattelee vain omaa etuaan.
Toivon, ettei oman maani kukaan ministeri enää ikinä sanoisi noin; tietyllä tavoinhan hän puhuu minun äänelläni, meidän äänellämme. En tunnista hänestä sitä suomalaisuutta, josta olen oppinut olemaan ylpeä.
1 kommentti:
Hieno kirjoitus.
Hatis
Lähetä kommentti