Tapasin vanhaa tuttua, joka oli tullu monen vuoden tauon jälkeen. Tuolla ulkomailla hän oli saavuttanut menestystä ja jonkin verran myös kuuluisuutta.
Innokkaasti hän kertoi kuulumisistaan. Suomen tapahtumisista hän ei välittänyt kuunnella. Minusta tuntui, että kotimaata hänelle ei enää ollut. Se oli liian pieni, syrjäinen ja menestyksetön.
Erotessamme hän kuitenkin toivotti minulle hyvää jatkoa. En osannut vastata edes, että kiitos samoin.
Hänen poistuessaan ajattelin: "Jonkinlainen epäonnistuminen saattaisi olla se asia, jota sielusi tarvitsisi eniten juuri nyt."
1 kommentti:
dEhdottomasti samaa mielta siita, etta jokainen ihminen tarvitsee epaonnistumisen tuomaa noyryytta ja perspektiivia.
17 vuotta ulkomailla asuneena taytyy sanoa, etta tama etaisyys tuo vaistamatta todellista vieraantumista kotimaasta. Kun tulee Suomeen visiitille, niin ei tunnista firmojen muuttuneita nimia, kokonaisia uusia asuma-alueita on syntynyt Pirkkalaankin, ja vanhojen tuttujen kanssa rupatellessa on joskus vaikea loytaa yhteista aihetta. Kun arkipaivaansa nyhjaa eri paikassa, niin siina kay. Itselleni vaikeinta on tietty juurettomuuden tunne, mika tasta seuraa. Vaikka taalla kaukana on pitkaan ollutkin, ei tamakaan taysin kodilta tunnu.
Lähetä kommentti