Juoppo osuu kiveen, ei jalankulkijaan

Rattijuoppoudesta on helppo olla samaa mieltä. Totta kai se on turmiollinen asia. Samalla tämä liikuttava kansallinen yksimielisyys saa epäilemään laskuvirhettä ja suoranaista näköharhaa, sillä kovin usein osataan olla samaa mieltä vain asioista, jotka eivät enää ole totta. 

Tilastot osoittavatkin, että rattijuopoista luotu mielikuva ei pidä paikkansa. Todellisuudessa kenelläkään suomalaisella ei ole erityistä syytä pelätä, että joutuisi rattijuopon yli ajamaksi. Tietysti näitä tapauksia on, mutta ei ollenkaan niin paljon kuin luullaan.

Tilastoja luettuani olen kysellyt tutuiltani, kuinka monien täysin sivullisten he arvioivat kuolevan rattijuoppojen aiheuttamissa liikenneonnettomuuksissa. Sivullinen tarkoittaa tässä kysymyksessä uhria, joka ei ole itse rattijuoppo eikä hänen kyytiläisensä. Melkein kaikille vastaajille on yllätys, että oikea vastaus on "muutama vuodessa tai hieman enemmän". Arvaukset ovat yleensä kymmenen kertaa suurempia kuin todellisuus.

Vähintään viidentoista vuoden ajan sivullisten uhrien määrä on jäänyt vuositasolla tosiaan alle kymmenen. Oletettua pienemmät luvut perustuvat siihen, että rattijuoppo ennen muuta suistuu tieltä. Melko harvoin hän osuu toiseen ajoneuvoon tai jalankulkijaan. Sen sijaan hän törmää puuhun, pylvääseen tai kiveen.

Kolareissa kuolee ennen kaikkea rattijuoppo itse. Monesti hän on ilman turvavyötä, mikä lisää onnettomuuksien vakavuutta. Myös hänen kyytiläisensä ovat suuressa vaarassa. 

Kaikkiaan promillerajojen kanssa nysvääminen tuntuu lapselliselta touhulta. Alarajan muuttaminen 0,2 promilleen tuskin vähentäisi uhrien määrää edes yhdellä kokonaisella ihmisellä. Vanhan sanonnan mukaan nyt ammutaan tykillä hyttysiä. 

Käynnissä oleva promillekeskustelu ei ota huomioon sitäkään tosiasiaa, että nykyään puolet rattijuopoista on huumekuskeja. Sana "rattijuoppo" pitäisi joka toisessa tapauksessa korvata käsitteellä "rattinarkkari" tai jollain sen fiksummalla versiolla.